Syöpä

Vuosi ei olisi voinut paljon huonommin enää alkaa. Koirat voivat hyvin, mutta joulun välipäivien jälkeen sain lääkäriltä syöpädiagnoosin. Elämän lotto heitti sen tällä kertaa minulle. Olen usein miettinyt, kuinka tuollaisen diagnoosin kanssa voi elää. Tässä sitä nyt opetellaan, päivä ja hetki kerrallaan. 

Lääkärin puhelinsoiton jälkeen iski suunnaton pelko, totaalinen lamaannus ja kauhu. Mielessä oli loputon määrä kysymyksiä; kuolenko minä, miten käy perheeni, mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka hoitaa ja TREENAA (kyllä, luit oikein, näinkin tyhmä ajatus kävi mielessäni..) koirat, kun minua ei enää ole? Kysymyksiä oli paljon, vastauksia vain vähän. Itku ja syvä ahdistus olivat vahvasti läsnä diagnoosin jälkeiset ensimmäiset viikot. Valtava epätietoisuus siitä, mitä tulee tapahtumaan. Raskain vaihe syöpädiagnoosin saamisen jälkeen oli odottaa hoitojen alkamista.

Aloin etsiä "tietoa" ja vertaiskokemuksia netistä. Googlesta tulikin lopulta se kaikkein pahin tuskan lisääjä ja vihollinen itselleni. Tekisi mieleni sanoa, älä googlaa ja etsi tietoa diagnoosistasi tai muiden kokemuksista! Se on pahinta mitä voit itsellesi tehdä ja se varmasti lisää vain paskaa oloasi. Se miten kävi toiselle, ei käy välttämättä sinulle. Kaikilla on kuitenkin täysin yksilöllinen ja omanlaisensa hoitopolku syövän hoidossa. Netissä on toki hyvääkin vertaistukea, mutta usein sinne  kirjoittavat eniten he, joilla asiat eivät ole sujuneet hyvin. Mieheni on terapeutti, häneltä sain neuvon olla lukematta kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää. En silti sano, etten olisi lukenut, mutta voi sitä ahdistuksen määrää, mitä lukeminen aiheutti.

Siinä vaiheessa, kun sitten syöpäjuna lähti täysillä liikkeelle, pahin ahdistus kuin ihmeen kaupalla väistyi. Keskityin vain seuraamaan orjallisesti saamiani ohjeita, menin sinne minne oli sovittu. Edessä oli valtava määrä erilaisia tutkimuksia; verikokeita, kuvantamisia, ultraa, vierailu yliopistolliseen sairaalaan, jossa leikkaus tehtäisiin... Pää oli usein pyörällä, onko tämä minun vai jonkun toisen elämää. Aamulla herättyä tajusi, ettei tämä olekaan painajaista, vaan oikeaa elämää. Keskittyminen muihin asioihin oli vaikeaa. Koirat olivat parasta lääkettä vaikeisiin hetkiin. Treenatessa koiraa, et voi ajatella mitään muuta. Hallilla olin onnellisimmillani. 

Olen luonteeltani pessimisti, mikä taas ei yhtään auta asiaa tässä sairaudessa. Ennen kuvantamisia (koko vartalon magneetti-kuvat) olin varma, että olen syöpäkasvainten peitossa päästä varpaisiin. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että lääkäri oli luvannut soittaa perjantaina kuvista, mutta soittoa ei kuitenkaan tullut. Näin ei tietenkään saisi käydä. Tämä sai mielikuvitukseni täysin valloilleen ja ahdistuksen määrän taas maksimoitua. Olin jo lähes varma, että uutiset olivat lääkärin mielestä niin huonoja, ettei niitä voinut kertoa puhelimessa... Se viikonloppu ennen maanantain lääkäriaikaa oli henkisesti raskas ja hyvin kuormittava. Maanantain vastaanotolla lääkäri näytti vieläpä hyvin totiselta, joten olin varautunut kaikkein pahimpaan. Lääkäri kertoi rauhallisesti, ettei syöpä ole kuvien mukaa levinnyt minnekään. Minulle tehtäisiin pienehkö leikkaus, joka todennäköisesti riittäisi viemään syövän mennessään. Valtavan suuri helpotus. 

Tammikuun lopussa minut leikattiin Kuopiossa. Leikkaus oli ohi vajaan kuukauden päästä siitä, kun syöpädiagnoosi oli ensimmäisen kerran tehty. Etukäteen pelkäsin tulevaa leikkausta hullun lailla, ei vähiten siksi, että minulla on jonkinasteinen verenvuototaipumus. Spinaalipuudutuksessa tehty leikkaus sujui kuitenkin hyvin. Olin hereillä koko leikkauksen ajan. En tuntenut missään vaiheessa pienintäkään kipua, ei ollut pahoinvointia, verenvuotoa tai leikkauksen jälkeisiä komplikaatiota. Leikkauksesta jäi hyvä ja turvallinen kokemus. Pääsin leikkausta seuraavana päivänä kotiin sairaalasta. 

Kotona kaikki on sujunut hyvin. Martan kanssa olen lenkkeilyt päivittäin pieniä lenkkejä. Carua en voi viedä hihnassa, se on liian vahva koira minulle vielä tällä hetkellä. Vaikeinta on ollut säilyttää maltti ja pitää lenkit riittävän lyhyinä. Leikkauksesta on kulunut nyt aikaa viikko ja kaksi päivää. Edelleenkään en ole syöpäni kanssa täysin puhtailla vesillä. Odotan patologin lausuntoa ja lääkärin soittoa jatkosta ja mahdollisista liitännäishoidoista. Mieli on kuitenkin rauhallinen ja hyvä. Odotan, että pääsen jatkamaan taas normaalia elämää ja koirien kanssa harrastamista. Sairaslomaa sain neljä viikkoa, paluu töihin tapahtuu aikaisintaan maaliskuussa. Nyt nautin hyvällä omalla tunnolla omasta ajasta, poissa työn ja arjen hektisyyden oravan pyörästä. 

Olen kiitollinen saamastani hyvästä syöpähoidosta. Suomessa syöpähoito on onneksi korkeatasoista ja potilaana minulle välittyi vahva tunne siitä, että olen koko ajan hyvissä käsissä. Ei tarvinnut itse huolehtia muusta kuin siitä, että puhelin on päällä ja olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Muut ihmiset hoitavat kaiken muun puolestasi. Syöpäjuna kulkee tosi lujaa ja asioita tapahtuu vauhdilla. Ensin hoidetaan fyysisesti, sitten tulee henkinen puoli. Mieli ei tahdo pysyä koko aikaa mukana. Omaa jaksamista on tukenut parhaiten perhe, joka on ollut vahvasti tukena kaikessa. Tietenkin myös ystävät ovat olleet tukena ja tärkeitä vaikeina aikoina. On kiva, että kysellään mitä kuuluu ja jutellaan normijuttuja. Koirat ovat tuoneet hyvällä tavalla muuta ajateltavaa sairauden lisäksi ja ne auttavat  paranemisprosessissa. Ei meistä kukaan tiedä kauanko me täällä ollaan, joten eletään hyvin se aika. Ei ole elämää sitku, vaan on nyt. Kliseitä, mutta täyttä totta.