Martan BH highlights

 

Martan bh kokeesta kooste. Ohjaajalle ropisee paljon moitetta, jos edes kävelisi suoraan, koirallakin olisi jonkinlaiset mahdollisuudet hyvään seuraamiseen... Tästä on kuitenkin ihan hyvä jatkaa kohti pk-kokeita. 

BH Martta

Kahden viikon treenitauon jälkeen vein Martan bh-kokeeseen. Vähän riskillä, jälkikäteen ajateltuna, pieni viimeistelytreeni ei olisi ollut varmasti pahitteeksikaan. En vaan jotenkin jaksa noita viime hetken hinkkauksia. Paniikkia, jos treeneissä nousee esiin jokin uusi probleema, joka vaatii vielä laittoa. Martta oli tehnyt alle paljon hyviä treenejä, joten oli vaan luotettava siihen, että Martan tekeminen kantaa läpi kokeen. 

Koe oli oman seuramme, eli Keski-Suomen Palveluskoirayhdistyksen järjestämä. Kokeessa oli kuusi erirotuista koiraa; mali, saksanpaimen, beagle, lk collie, bortsu ja Martta. Beagle vei söpöyspisteet suorittamalla Bh-kokeen hienosti alusta loppuun. Ihana ja taitava luppakorva. 💓

Koe alkoi siruntarkastuksella ja luoksepäästävyydellä. Kerroin jo etukäteen tuomarille, että Martan siru on luustokuvissa löydetty hännän tyvestä, joten etsintä kannattaa aloittaa Martan takapäästä. Sieltähän sirua sitten etsittiin ja etsittiin, vaan ei löydetty. Koira oli käyty muutenkin jo lähes kauttaaltaan läpi siruntarkastuskoneella, mutta missään ei vaan piipannut. Kysyin jo hädissäni, että mitäs nyt sitten... Ei voida osallistua kokeeseen! Kaikki jännitys ja ahdistus turhan takia ja uuden kokeen suunnittelu alusta. Kehotin tutkimaan nyt sitten vielä ylempää selästä. Ei löydy, ei löydy edes ylempää, kunnes keskeltä selkää viimeinkin kuului piippaus ja siru lopulta löytyi! Huh, mikä helpotus. Tuomari heitti, että joku parikymmentä minuuttia etsittiin, ehkä ei niin kauan, mutta ikuisuudelta tuo aika kieltämättä tuntui. Martta kiemurteli jo kovasti pyrkien selälleen, sitä selvästi ahdisti loputon tutkiminen, eikä ihme. Martan kannalta kurjaa ja asiaa täytyy nyt vähän työstää. Tuomarin kanssa oli puhetta, että jos sirun etsiminen on jatkossa noin vaikeaa, niin kannattaa laitattaa Martalle uusi siru. 

Kokeessa meidän parina oli bortsunarttu. Martta ei noteerannut pariaan oikeastaan ollenkaan. Kentälle tulo meni ohjaajan puolelta ihan perseelleen. Martta oli hyvässä kontaktissa ja vireessä, mun piti enää vain ojentaa pallo takana olevalla tyypille ja pallohan tipahti mun kädestä maahan, Martan hypätessä pallon perään... Siitä sitten vauhdilla ilmoittautumaan, kun pari oli jo melkein tuomarin edessä... ohjaaja voi taas sättiä ihan aiheesta itseään. Ilmo olisi voinut olla parempikin. 

Koe alkoi. Saimme tällä kertaa (eka kerta ikinä bh-kokeessa!!) suorittaa liikkeet ensin! Yleensä ollaan aina aloitettu paikkamakuulla. 

Seuraamiseen Martta lähti hyvin ja vietikkäästi, vire kuitenkin katkeili ennen täyskäännöstä, eikä kontakti pysynyt koko aikaa. Rytmivaihdoksissa kontakti ja vire toimi, ajoittain seuraaminen tuntui tosi kivalta. Martta ei ollut kuitenkaan parhaimmillaan. Ja onhan tuo bhn seuruukaavio ihan törkeän pitkä edelleenkin nuorille kokemattomille koirille. Täyskäännöksiä lukuunottamatta käännökset olivat huonoja! Martta ei tajunnut, että minä käännyn ja se jatkoi suoraan. Olisi voinut vähän enemmän näitä treenata. Henkilöryhmässä nuuski yhtä ihmistä ja jännitystäni lisäsi se, että Martalla oli paljon riemuenergiaa, jonka se olisi käyttänyt mielellään kaikkien ihmisten tervehtimiseen. Martalle koirat eivät ole mikään juttu, mutta ihmisistä luopumiseen on tehty paljon töitä. Aina kun mentiin katsojia tai henkilöryhmää päin, oma jännitys kasvoi. Paljon oli myös hyvää! Jääveistä istuminen ja maahanmeno ja luoksetulo olivat erittäin hyvät ja paikkis erinomainen. Jäävät tein molemmat liikkeestä, koska Martta menee vaan epävarmaksi, jos pysähdyn ja käskytän. Pieni riskihän se tavallaan oli, mutta niin toimittiin miten treeneissäkin tehdään. Jäävät olen opettanut Martalle juoksusta alusta asti ja se osaa ne hyvin. Luoksetulossa annoin turhan vartaloavun edestä perusasentoon siirryttäessä. Luoksetulossa Martalla oli hyvä vauhti, tuli hyvin eteen. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen. Martta teki oman osaamistasonsa mukaisesti ja se riitti siihen, että tottisosio oli hyväksytty.

Välissä taas vähän säädettiin. Mies oli tullut suoraan töistä koepaikalle seuraamaan Martan koetta. Hetken hän oli Carun kaverina mun autossa Martan ollessa kentällä. Lähdettäessä kaupunkiosuudelle hän unohti autonavaimeni omaan taskuunsa ja oli jo huristellut kahden kilometrin päähän koepaikalta, ennen kuin huomasi, että avaimet ovat hänellä. Koepaikalla järkkäsin sitten kiireellä kyytiä itselleni ja kahdelle koiralleni, jotta pääsisin siirtymään kaupunkiosuudelle muun letkan mukana. Carun olin jo heittänyt toisen auton takakonttiin, kun mies palasi avainten kanssa.... Noh, Caruhan ei ollut moksiskaan, vaikka se matkasi ilman minua ja Marttaa vieraassa autossa kentältä "kaupunkiin."😁

Kaupunkiosuudelle siis päästiin. Sitä ei oltu erikseen treenattu. Tunnen Martan ja tiedän, ettei se välitä muista koirista tai pyöristä (ENÄÄ). Laitoin Martalle pannan, jota se ei saa vedetyksi pään yli, jos seinäkiinnityksessä iskee vaikkapa paniikki. Seinäkiinnityksessä Martta oli kuitenkin ihan rauhallinen, joten tuokin pelko osoittautui turhaksi. Häiriökoirana toimi ystävällinen rotikkauros, joka kulki häntä tomerasti pystyssä. Se sai aikaiseksi pientä provoa joissakin uroksissa. Martta oli oma höpsö itsensä. Ei huomannut pyöriä, eikä oikein edes toista koiraa. Oli menossa kahdella jalalla pomppien autoon, kun sieltä kiva täti jutteli meille ja muutenkin pyrki moikkaamaan kaikkia ihmisiä Marttamaiseen tapaansa, eli varsin riehakkaasti. Kilttihän se on, vaikkakin vähän vallaton. Joten kaupunkiosuuskin oli hyväksytty. 

Martta on nyt sitten BH Martta. 

Ruskaretki Ylläkselle osa 4

Viimeisenä, vaan ei vähäisempänä huiputettiin paljon kehuttu Särkitunturi. Reitti tunturille ei ollut teknisesti haastava, mutta lyhyen matkan aikana korkeuserometrejä kertyy yli 200. Noin puolentoista kilometrin kohdalla oli Särkivaaran laavu, mukava paikka pitää pientä taukoa. Huipulta avautui hienot näkymät Pallastunturille ja Jerisjärvelle. 

Särkitunturille johti hyvä tie nousuineen ja laskuineen, paikoin oli aika kivikkoista.  

Särkitunturin huipulla.

Maaruskaa löydettiin täältäkin.

Huipulla oli kaunis tunturilampi.

Koirat saivat juodakseen.

Ruskakoira Martta

Väkkärä puu

Tunturilta laskeutumassa.

Ruskaa sellaisena, millaisena se meille näyttäytyi.

Viikko alkaa olla lopuillaan ja pian on aika palata takaisin arkeen. Ylläsloma sujui etukäteissuunnitelmien mukaan. Joka päivä tehtiin pieni reissu "jonnekin". Matkat olivat aika maltillisia. Käytiin Tuomikurun kierros, Kesänkijärven kierros x 2. (toinen kerta pyörillä), Varkaankurun polku, sekä kaksi tuntureiden huiputusta, toinen Kukastunturille ja toinen Särkitunturille. Tuomikuru ja Kukastunturi olivat maisemiltaan hienoimmat paikat. Ruskaa puissa oli aika vähän, loppuviikkoa kohden ruskan määrä hieman lisääntyi. Maaruskaa oli paikoittain jonkin verran. Lämpötilat vaihtelivat neljästä pakkasasteesta n. 17 lämpöasteeseen viikon aikana. Joukkoon mahtui pakkasöitä ja hyvin lämpimiä päiviä. Nähtiin upeita revontulia monena yönä ja uskomattoman kauniita tunturi- ja metsämaisemia.  Poroista eniten "haittaa" oli Kukastunturilla, siellä koirilla oli paljon hullua päässä. Kukastunturi oli myös pisin reitti mikä käveltiin, sen pituus oli 15 km. ja aikaa siihen meni neljä tuntia. 

Koirien kanssa reissaaminen sujui hyvin, vaikka onhan siinä aina puolensa. Nuoret koirat ovat innokkaita etenemään uusilla reiteillä ja varsinkin paikoissa, joissa on paljon poroja. Hihnassa vetämistä esiintyi paljon, mikä oli raskasta. Korvat katosivat välittömästi, kun koirat haistoivat porot. Pahin pelkoni oli, että valjaat pettävät jossain tiukassa tilanteessa ja koira karkaa tunturiin. Ohitukset muista kulkijoista olivat helppoja. Loppujen lopuksi kohtaamisia tuli aika vähän. Olimme aina aikaisin aamusta reiteillä muiden vielä nukkuessa. Mökissä oli rentoja ja väsyneitä koiria. Nopeasti koirat kotiutuivat uuteen paikkaan ja olivat kuin kotonaan. Lähes joka päivä käytin koirat kauppareissun ohessa Äkäslompolan koirapuistossa, jotta ne saivat päivittäin rentoilla ja juosta myös "vapaana". Koiriin suhtauduttiin yleisesti Ylläksellä hyvin, ja esim. ns. hienoissa ruokaravintoloissa saattoi olla koiria. 

Sydämestä jäi palanen tänne, takaisin tullaan varmasti jossain vaiheessa. Kiitos Ylläs ja loma, olit hyvä meille. 💝 Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyy meidän retki Ylläkselle. 

Ruskaretki Ylläkselle osa 3

Eilisen pitkän lenkin jälkeen tehtiin tänään ainoastaan lyhyt lenkki Varkaankurun polulle. Reitillä oli kaunista, avaraa kangasmetsää ja tunturikoivikkoa. Puiden välistä vilahtivat tunturimaisemat. Mikä ilahduttavinta, reitin varrella oli jonkin verran myös maaruskaa! Tästä innostuneena kuvasimme tietenkin koiria, järkkäriä ei ole jaksettu kantaa mukana retkillä, joten kännykuvilla mentiin tämäkin reissu. 

Kirkasvetisiä puroja

Varkaankuru

Reissukoirat ruskaretkellä 

Ruskaretki Ylläkselle osa 2

Jatkoa edelliseen postaukseen. Seuraavaksi matkamme jatkui kauniille Kukastunturille. Kuten kuvitella saattaa, alkumatka tunturille oli pitkää nousua. Onneksi kuitenkin melko loivaa sellaista, ja alkumatkasta jaksoi vielä hyvin kiivetä. 

Tunturin päällä meidät vastaanotti ensimmäiseksi kova ja kylmä tuuli, vaikka alempana oli ollut ihan tyyni sää. Kipuaminen kuitenkin kannatti! Tunturin päältä oli hienot näkymät muihin tuntureihin, kuten Pyhätunturiin, Äkäskeroon, Lainiotunturiin, Kesänkitunturiin ja Yllästunturiin. 

Tie, joka kulki tunturin huipulle oli helppokulkuista, joskin paikoin melko kivikkoista. 

Kukastunturin huiputus 💓

Maisemia Kukastunturin huipulta. 

Huipulla oli sen verran viileää, että otettiin muutamat kuvat ja lähdettiin pikaisesti laskeutumaan alaspäin. 

Tunturissa liikkui paljon poroja ja koirat olivat niistä kovasti tohkeissaan. Marttakin, jolla ei muuten ole riistaviettiä. 

Malttoivat sentään hetken poseerata. 

Paluumatkalla viimeisten kilometrien aikana kohdattiin ensimmäistä kertaa sankoin joukoin muita liikkujia. Ihmisiä suorastaan vyöryi tunturiin pyörillä ja kävellen. Koirat eivät muista kulkijoista välittäneet. Ne kulkivat nätisi rinnalla ohitustilanteissa. Niihin suhtauduttiin selvästi kunnioittaen ja vähän kiertäen. Mielenkiintoisin kommentti oli; "teillä on nopeita koiria..." Tiedä sitten miten tuo pitäisi tulkita. 😀

Pieni lepotauko kanervikossa. Koirat jaksoivat hienosti koko reitin. Ajoittain ne olivat aika rasittavia vetäessään kovasti porojen perään. Poroja oli paljon tunturialueella, koirat haistoivat ne lähes koko ajan ja olivat levottomia. En tiedä, jos asuisi Lapissa, menisikö tuo porohulluus joskus ohi...

Tunturilta laskeuduttua kuljettiin vielä kauniin suoalueen poikki. 

Jalat olivat aika väsyneet, kun tultiin autolle. Matkaa reitille tuli 15 kilometriä ja aikaa meni neljä tuntia. 

Paluumatkalla nähtiin poroja nahistelemassa tiellä.