sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Carun maastotreenit

 

Mitäpä kuuluu Carun treeneille maastojen osalta? Carun kanssa on treenailtu yhä edelleen jälkeä ja hakua. Pellolla on käyty eniten, mutta viime aikoina olen tehnyt myös janatreenejä ja pohjia myös metsäjäljelle. Carun metsäjälkitreenit ovat olleet toistaiseksi pelkkiä janoja, koska uskon jäljen hyvän alun tuottavan hyvää tekemistä myös varsinaisella jäljellä. Kaivoin blogin syövereistä Myylle suunnittelemiani treenejä ja näillä on menty myös Carun kanssa. 

Harjoitus 1. 


Caru pyrkii janalle mennessä etenemään hieman vinoon, jota en anna sen tehdä. Vain etenemällä suoraan Caru pääsee eteenpäin. Palkkapurkilla kehun koiraa.  Ruokaa en ole jäljellä toistaiseksi käyttänyt, mutta jotakin jarrua voisi kyllä käyttää, ettei rynni liikaa. 


Harjoitus 2. 

Takamerkillä on ruokapurkki molemmissa harjoituksissa. Caru on oivaltanut itsenäisesti, että jälki jatkuaa vielä herkun jälkeen ja jatkaa L.n viivalle itsenäisesti. Palkkaan Carun lelulla, kun se nostaa takamerkiltä hyvin jäljen. Caru osaa ilmaista kepit, mutta en tuo niitä vielä mukaan jäljelle.  

Peltojäljellä on menossa pieni tuumaustauko. Carun vietti katkeilee ajoitttain ja työskentely on ärsyttävän ailahtelevaista. Catu tekee välillä hyvää jäljestystä, välillä se on huolimaton. 

Hakumetsässä riittää myös pienoisia haasteita. Carun työskentely näyttää nyt siltä miltä haluankin sen näyttävän. Vietti on hyvä, koira tykkää hommasta, ja hallinta on ihan yliarvostettua, eiku.... 

Parissa viime treeneissä on yhdistetty ilmaisu mukaan työskentelyyn ja tämä on tuonut mukanaan uusia haasteita. Caru törmäilee maalimiehiin ennen kuin se aloittaa ilmaisun. Se on sellaista tahallista testailua nuoren koiran osalta, jossa Caru arvioi mitä maalimies tuossa tilanteessa tekee. (Maalimies ei tee mitään.) Caru on täysin korrekti maalimiehellä, jos olen näköyhteyden päässä, mutta napanuora katkeaa kun se on omillaan. Caru ei törmäile kaikkiin maalimiehiin. Ongelma on siinä mielessä hankala, että Caruhan osaa luopua hyvin, ja voin pitää esimerkiksi tyynyä sen edessä sen tehdessä ilmaisua ilman, että se yhtään pyrkisi härkkimään tyynyä. Caru haukkuu seisaaltaan mitä olen hieman pohtinut... Ruoka tietty rauhoittaisi koiraa, mutta ruoka ei ole koskaan ollut Carulle yhtään se juttu hakumetsässä. Ruoka  ei motivoi Carua samalla tavalla työskentelyyn kuin tyyny/pallo, joten se ei ole myöskään ykkösvaihtoehto, jolla lähtisin välittömästi korjaamaan asiaa. 


Maalimiehet on ohjeistettu sanomaan koiralle heti "Hauku!" sen tulleessa piilolle. Maalimiehet ovat puoli istuvassa asennossa peiton alla kasvot näkyvissä. Palkkaus on otettu niin, että tyyny on maalimiehen jalan alla reilusti näkyvillä (jalka suorassa eteenpäin), ja tyynyn tulisi toimia targettina ja haukun kohteena. Hyvästä haukusta (vaihdellen n. 10 haukkua) "Zip" ja selän takaa lentää pallo koiran taakse. Koiran iskiessä kiinni palloon, maalimies ehtii ottaa tyynyn, johon koira saa sitten iskeä. Vahvaviettinen ja nopea koira, joten maalimiehillä on kyllä suoriutumista. 

Pohdintojen jälkeen päädyttiin nopeaan palkkaan, joka heitetään koiralle heti haukun aloituksesta. Jalan alla oleva tyyny on tarpeeton, koska koira odottaa enemmän saalista. Meno näytti tältä. (video alla). Caru ei ole tullut nyt kertaakaan maalimiehen syliin, mutta palkkaus tarvitsee nopeaa ja myös taitavaa maalimiestä. Uskon, että kun oikea toimintamalli vahvistuu koiralle palkkauksestakin tulee helpompaa. Mutta katsotaan nyt mitä saadaan aikaan. Ja joo, mainittakoon vielä, että en siis todellakaan yleensä roiku koiran päällä sitä lähettäessä, mutta videolla vahvistan Carulle "Siellä!"-sanaa, eli fokusta katsoa eteenpäin. 





Esineruutua ollaan myös tehty viime aikoina. Olen tehtnyt ruutua yleensä parilla esineelle, jotta keräilyn vaara on pienempi. H. teki mökillä Carulle ruudun ja sanoi, että nyt ruudussa on nyt sitten neljä esinettä.... Eipä siinä mitään. Caru haki kaikki neljä esinettä alle viiden minuutin, joten en voi kuin olla tyytyväinen sen työskentelyyn. Ei se täysillä esineitä palauta, mutta nenä on hyvin auki, eikä se tee mitään turhaa esineruudussa. Esineen luovutus on nyt sama kuin Myyllä, joten siinä on vielä laittoa. Luovutusta on treenattu erikseen ja sen voisi varmaan jo liittääkin palautukseen.    

Syyskuu


Mökillä oli aikaa kuvata koiria. Romeo on nyt 12 vuotta ja kuusi kuukautta ja Carulla on ikää 2 vuotta. Pojilla on kymmenen vuotta ikäeroa. Romeo ja Caru tulevat hyvin juttuun keskenään. Romeo on se joka sanoo viimeisen sanan, ja Caru kunnioittaa vanhaa herraa. 






keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Ikävä


 

Keski-Suomen Palveluskoirayhdistys, eli meidän oma seuramme järjesti tänä vuonna PKSM-kisat ek- ja hakukoirille. Olin mukana talkoilemassa ek-koirien hakuradalla maalimiehenä. Tunteet olivat aika ristiriitaiset kun kuulin ensimmäisen kerran näistä meidän seuralle tulevista Sm-kisoista... Ei nyt, kun Myyn ikävä on yhä kova. Suru tulee voimakkaana mitä ihmeellisimmissä hetkissä. Muistot tulvivat mieleen ja maastossa koin jokaisen hetken Myyn kautta. Mietin maalimiehenä ollessani miten Myy olisi suorittanut Ek-koirien hakuradan. Näin sieluni silmin Myyn ilmaisemassa minua. Sen innostuksen ja tunteen palon millä se aina teki töitä minulle. Puhinan ja sen tutun tuhinan. Maasto oli minulle tuttu Myyn kokeista. Myylle helppo ja kiinnostava maapiilokin oli mukana hakuradalla. Myy oli useamman kerran ilmaissut maalimiehen juuri tuosta maapiilosta. Suru ja kaipaus olivat jotenkin koko ajan läsnä, vaikka toki nautin siitä, että sain myös nähdä Suomen parhaiden Ek-koirien hakuosuudet aitiopaikalta. Kuulin myös, että tottiksissa tuulessa lepattavat reunanauhat aiheuttivat ongelmia monille koirille. Kuten myös Myylle meidän ainoaksi jääneessä Sm-kisassa. Tiedän niin tuon pettymyksen tunteen, jota tuolloin koin. 

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka luopumisen tuska heijastelee myös Romeon kautta. Romeolla on nyt ikää 12 vuotta ja kuusi kuukautta. Romeon mieli on virkeä edelleen, mutta ylösnouseminen makuulta on päivä päivältä yhä vaikeampaa. Yhteinen aika on rajallinen Romeonkin kohdalta, ja pian on taas uuden luopumisen paikka. Ihan liian pian, mutta ei auta, vaikka sanon sen ääneen.

Yritän nauttia hetkestä ja elää tässä ja nyt. Näiden elossa olevien kanssa. Onneksi on olemassa paikka, jossa voi yhdistää vanhan ja nuoren koiran liikunnan tarpeet. Käytiin koko lauman voimin Rallatus koirametsässä. Romeo nautti niin paljon kun pääsi mukaan yhteiselle lenkille. Kuvasin muistoksi pienen videonpätkän, jotta en unohda koskaan Romeon hyvää päivää ja tuon hetkistä onnellisuutta. 


Moni on kysynyt tuleeko meille pian uusi koira? Caruhan jää todennäköisesti tulevaisuudessa yksin ja se voi olla ongelmallista koiralle, joka on tottunut elämään kolmen koira laumassa. Olen miettinyt koiran ottamistakin, mutta mitenkään erityisen aktiivisesti en ole koiraa etsimässä. Caru on vielä hyvin nuori koira, jonka koulutus on täysin kesken, joten kiirettä uudelle pennulle ei todellakaan ole. Caru voi pärjätä ainoana koiranakin, koska se on kasvanut osittain erossa muusta laumassa. Carulla on myös koirakavereita; Keita-sisko ja Niilo westie. Sisarukset pääsevät säännöllisesti juoksemaan metsään mikä onkin tosi tärkeää ja myös mukavaa Carulle, jotta yhteys toisiin koiriin säilyy. Keita onkin aina ollut Carun paras kaveri.  

torstai 2. syyskuuta 2021

Caru maalimiehellä

Caru kävi leikkimässä maalimies Esa Tapion kanssa. Carun ensimmäinen kerta maalimiehellä. Caru sai paljon kehuja hyvästä saalisvietistään.   


maanantai 30. elokuuta 2021

Suruaika


Myyn tuhkat haettiin kotiin ja taas kerran viiltävä kipu tuntuu entistä lujemmin. 💔 En oikein osaa kirjoittaa tänne enää mitään. Tuntuu, että niin paljon puuttuu, ja monet asiat tuntuvat jollain tavalla merkityksettömiltä. Kuten esimerkiksi tämä blogi, joka muistuttaa ajoista jolloin Myy vielä eli ja oli, kunnes kaikki vaan loppui. Nyt ei ole enää jäljellä kuin muistot. Ikävä repii, ja se tuntuu järkyttävän pahalta. 

Mietin paljon myös kummallisia asioita. Toivon, että olisin antanut Myyn juosta silloin kun se vielä pystyi juoksemaan vielä paljon enemmän... Myy  nautti juoksemisesta enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Se juoksi aina kuin viimeistä päivää. Metsässä se juoksi ensin pois päin ja sitten täysillä takaisin minun luo. Joka paikkaan se juoksi lujaa, oltiin sitten metsässä tai tottiskentällä irtoavissa liikkeissä. Vielä viime syksynä Myy juoksi metsässä nauttien syksystä. Välillä se pyöri sammaleissa ja taas se juoksi. Kaikki oli tuolloin vielä hyvin. Enpä osannut tuolloin aavistaa, että vuoden päästä Myytä ei enää ole. 




Entä jos Myyn silmät olisi kuvattu säännöllisesti? Olisko lopputulos silti ollut sama? Olisko jotain voitu tehdä enemmän? Osasinko nauttia riittävän paljon ajasta jonka sain? Aina oli pieni kiire. Halu saavuttaa enemmän ja tehdä enemmän. Myy onneksi rakasti kaikkea mitä me tehtiin yhdessä. Mikään koulutus ei ollut sille koskaan pakkopullaa, vaan kaikkeen mitä ikinä siltä pyysinkään, se oli aina heti valmis ja innokas tekemään. Se nautti kaikesta kunhan vaan pääsi jotakin tekemään. Onneksi olin Myylle aina myös positiivinen ja kiltti kouluttaja. Se tiesi, että rakastin sitä, ja me luotimme toisiimme. Meillä oli yhteinen kupla, jossa kumpikin hoiti oman leiviskänsä. Oli helppoa, kun pystyi täysin luottamaan omaan kisakumppaniin. Sen yhteyden syvyyden ymmärtää hyvin vasta silloin kun sitä ei enää ole. 

Onneksi me ehdittiin myös höntsäillä paljon ja nauttia arjesta. Myyn lähdön jälkeen ehkä pahinta oli sänky, jossa ei öisin enää nukukaan Myy. En voi enää talviaamuisin työntää varpaita Myyn mahan alle tai viikonloppuaamuisin rapsutella sitä ja nauttia laiskoista aamuista. On vaan tyhjä tila, joka huutaa Myytä takaisin. Kaipaan sitä juoksemaan kikkarin edelle. Kaipaan Myyn pehmeitä silkkikorvia, joita oli ihana rapsuttaa. Kaipaan sitä miten Myy osasi olla kainalossa ja tulla ihan iholle. Kaipaan sen hyvää tuoksua ja sen rakastavaa katsetta. Kaipaan sitä suunnatonta iloa ja hyvää mieltä mitä Myy jakoi meille ja muille. Sitä iloa ja hupsuttelua mitä se esitti ollessaan vielä terve. Kaipaan jokaista hetkeä Myyn kanssa niin, että sattuu. Tekisin mitä vaan, jos vaan voisin saada sen vielä terveenä takaisin.💔  

Myy oli meidän perheessä näkyvä ja kuuluva hahmo. Se mankui ruokaa säännöllisesti. Ruokaa oli tultava ajallaan ja mielummin aina vähän ennen kuin yhtään liian myöhään. Lenkille oli myös lähdettävä joka päivä samoihin aikoihin. Myylle päivttäiset arkirutiinit olivat tärkeitä, ja se muistutteli kyllä siitä jos se ei ollut tyytyäväinen tilanteeseen. Se oli todellakin Muumilaakson kiukkuinen Pikku Myy! Hiljaisuus, jonka Myy jätti jälkeensä tuntuu pohjattoman syvältä.   

Myyn lähtöpäivä jää ikuisesti mieleen kuten aina koirista luopimisen hetket. Myy ei ollut vanha koira, joten se lisäsi vielä moninkerroin lähdön tuskaa. Myy lähti innokkaana autoon kuten se aina lähtee. Minun sydän särkyi tuhansiksi palasiksi, kun katselin sitä silloin viimeisenä aamuna. Eläinlääkärissä Myy nukahti pian ikiuneen ja olimme sen vierellä loppuun asti. Myyn mukana lähti iso osa myös minua. En osaa pukea täysin sanoiksi sitä mitä tuo koira minulle merkitsi. Tuntuu niin julmalta ja ihan helvetin väärältä, että meille kävi näin. 

Toivon niin kovasti, että Moore on ollut ottamassa Myytä vastaan siellä jossain. Toivon niin, että joskus me vielä tapaamme Nono, Moore, Myy ja kaikki muut koirarakkaani. Minun on ikävä teitä kaikkia! 💔