Niin rikki

Viime päivät ovat olleet sanoinkuvaamattoman raskaita. Koko koiraharrastus on tuntunut jotenkin todella mielettömältä. Se kiintymyksen ja rakkauden määrä mitä tunnet koiraasi kohtaan, ja sitten se valtava suru jonka kohtaat koirasi sairastuttua vakavasti. Se sattuu. Sattuu niin paljon, ettei sille löydy sanoja. 

Myystä riittää paljon huolta ja murhetta. Se putoilee öisin sängystä, ja törmäilee mitä kummallisemmissa tilanteissa. Oman kodin hahmottaminen on ollut Myylle yllättävän ylivoimaista. Ei voida poisulkea sitäkään, etteikö sillä olisi jotakin neurologista ongelmaa. Myy on ollut välillä poissaoleva. 

Teimme mieheni kanssa raskaan päätöksen, että Myyn on tullut aika lähteä. Varasin Myylle lopetusajan seuraavalle päivälle. Ajan varaamisen jälkeen tuli huono oli, ja pää tuntui sumealta. Mooren lopettaminen on yhä vahvana mielessä. Moore oli kuitenkin jo vanha koira, jonka voimat olivat vähitellen hiipuneet. Myy ei ole vanha koira, eikä sen aika olisi vielä lähteä. Sen sydän on vahva ja se on fyysisesti vielä hyväkuntoinen. Kuinka voin päättää siitä, että sen pitää kuolla huomenna? Onko se oikeasti niin sairas?

Lopetusajan varaamisen jälkeen kelasin koko päivän samoja ajatuksia. Iltaruoka olisi Myyn viimeinen iltaruoka, samoin iltalenkki. Huomenna täytän enää vaan kaksi kuppia ruokaa koirille. Miten vanha Romeo kestää ystävänsä menetyksen, entä me ihmiset? Huomenna tähän aikaan Myy on jo poissa. Jätesäkissä eläinlääkäriaseman perähuoneessa odottamassa tuhkaukseen menoa. Kotona on vaan valtava, tyhjä aukko, järjetön suru ja ikävä. 

Annoin Myylle lihapullia ja kreikkalaista jukurttia. Se oli jotenkin niin onnellinen herkuista, joita sille ei voi yleensä antaa lihomisen takia. Silittelin sitä paljon, jotta muistaisin miltä se tuntuu sitten kun sitä ei enää ole. Ihana, kaunis silkkikorvani. Tuoksukoirani ja luottokoirani, jonka kanssa on koettu niin paljon ikimuistoisia hetkiä. Luottavaisena Myy nukkui viimeisen yönsä sängyssä meidän välissä, toisin kuin minä joka valvoin ja katselin sitä. Myyn jalat sojottivat nukkuessaan rennosti kohti kattoa. Sokeus ei haittaa yhtään silloin kun nukkuu. Jalka nyki välillä Myyn nähdessä unia. Onneksi koirat eivät osaa murehtia tulevaa. Myy ei aavistanut, että sitä odotti kuolema. Koska me ihmiset olimme näin päättäneet. 

Aamulla Myy lussutti omaa tyynyään kuten niin monena muinakin aamuina, kun ei ole kiire nousta sängystä. Myy nauskui ja vähän kitisi jo aamulenkille lähtöä. Se vaikutti pitkästä aikaa jokseenkin tyytyväiseltä elämäänsä. Tai sitten minusta vaan tuntui siltä. Halusin pitkittää tuota hetkeä mahdollisimman paljon, säilöä mieleeni viimeisen aamun muistot. Ruttuinen ja märkä Myyn tyyny, jossa on Pikku Myyn kuva. 

Mieheni sanoi vievänsä Myyn lenkille ennen töihin lähtöä. Iso mies näytti niin lyödyltä ja murheelliselta. Minä ehtisin hyvästellä Myytä vielä päivällä. Kävelytin Carua, ja katselin tutun kolmikon menoa edelläni. Mies, Romeo ja Myy. Kultainen koirani vielä viimeisellä aamulenkillään. Ennen töihin lähtöään mieheni sanoi, ettei hän haluaisi luopua vielä Myystä. Se oli kävellyt lenkin kuulema hyvin. Ei ollut, mutta en väittänyt vastaan. Myy vaikutti meistä molemmista jotenkin iloisemmalta kuin pitkään aikaan. Häntä heilui ja se vähän kiukuttelikin Myymäiseen tapaansa. Ehkä se vaan oli saanut niin paljon huomiota ja ylimääräisiä herkkuja? En voinut mitenkään luopua siitä! En, koska se nyt vaan oli täysin mahdoton ajatus. Ehkä se vielä sopeutuu näön menetykseen, eikä sillä olekaan aivokasvainta? Annetaan sille vielä aikaa. Soitin eläinlääkäriin ja peruin lopetusajan. Puhelun jälkeen oksensin koko loppupäivän, ja päänsärkyni oli jotain käsittämätöntä. Fyysinen kipu ja paha olo todellakin purkautui minusta. Myystä luopuminen ei tule olemaan yhtään sen helpompaa viikon, kuukauden tai vuoden päästä. Surutyöni Myystä luopumiseen on kuitenkin jo alkanut.