maanantai 30. elokuuta 2021

Suruaika


Myyn tuhkat haettiin kotiin ja taas kerran viiltävä kipu tuntuu entistä lujemmin. 💔 En oikein osaa kirjoittaa tänne enää mitään. Tuntuu, että niin paljon puuttuu, ja monet asiat tuntuvat jollain tavalla merkityksettömiltä. Kuten esimerkiksi tämä blogi, joka muistuttaa ajoista jolloin Myy vielä eli ja oli, kunnes kaikki vaan loppui. Nyt ei ole enää jäljellä kuin muistot. Ikävä repii, ja se tuntuu järkyttävän pahalta. 

Mietin paljon myös kummallisia asioita. Toivon, että olisin antanut Myyn juosta silloin kun se vielä pystyi juoksemaan vielä paljon enemmän... Myy  nautti juoksemisesta enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Se juoksi aina kuin viimeistä päivää. Metsässä se juoksi ensin pois päin ja sitten täysillä takaisin minun luo. Joka paikkaan se juoksi lujaa, oltiin sitten metsässä tai tottiskentällä irtoavissa liikkeissä. Vielä viime syksynä Myy juoksi metsässä nauttien syksystä. Välillä se pyöri sammaleissa ja taas se juoksi. Kaikki oli tuolloin vielä hyvin. Enpä osannut tuolloin aavistaa, että vuoden päästä Myytä ei enää ole. 




Entä jos Myyn silmät olisi kuvattu säännöllisesti? Olisko lopputulos silti ollut sama? Olisko jotain voitu tehdä enemmän? Osasinko nauttia riittävän paljon ajasta jonka sain? Aina oli pieni kiire. Halu saavuttaa enemmän ja tehdä enemmän. Myy onneksi rakasti kaikkea mitä me tehtiin yhdessä. Mikään koulutus ei ollut sille koskaan pakkopullaa, vaan kaikkeen mitä ikinä siltä pyysinkään, se oli aina heti valmis ja innokas tekemään. Se nautti kaikesta kunhan vaan pääsi jotakin tekemään. Onneksi olin Myylle aina myös positiivinen ja kiltti kouluttaja. Se tiesi, että rakastin sitä, ja me luotimme toisiimme. Meillä oli yhteinen kupla, jossa kumpikin hoiti oman leiviskänsä. Oli helppoa, kun pystyi täysin luottamaan omaan kisakumppaniin. Sen yhteyden syvyyden ymmärtää hyvin vasta silloin kun sitä ei enää ole. 

Onneksi me ehdittiin myös höntsäillä paljon ja nauttia arjesta. Myyn lähdön jälkeen ehkä pahinta oli sänky, jossa ei öisin enää nukukaan Myy. En voi enää talviaamuisin työntää varpaita Myyn mahan alle tai viikonloppuaamuisin rapsutella sitä ja nauttia laiskoista aamuista. On vaan tyhjä tila, joka huutaa Myytä takaisin. Kaipaan sitä juoksemaan kikkarin edelle. Kaipaan Myyn pehmeitä silkkikorvia, joita oli ihana rapsuttaa. Kaipaan sitä miten Myy osasi olla kainalossa ja tulla ihan iholle. Kaipaan sen hyvää tuoksua ja sen rakastavaa katsetta. Kaipaan sitä suunnatonta iloa ja hyvää mieltä mitä Myy jakoi meille ja muille. Sitä iloa ja hupsuttelua mitä se esitti ollessaan vielä terve. Kaipaan jokaista hetkeä Myyn kanssa niin, että sattuu. Tekisin mitä vaan, jos vaan voisin saada sen vielä terveenä takaisin.💔  

Myy oli meidän perheessä näkyvä ja kuuluva hahmo. Se mankui ruokaa säännöllisesti. Ruokaa oli tultava ajallaan ja mielummin aina vähän ennen kuin yhtään liian myöhään. Lenkille oli myös lähdettävä joka päivä samoihin aikoihin. Myylle päivttäiset arkirutiinit olivat tärkeitä, ja se muistutteli kyllä siitä jos se ei ollut tyytyäväinen tilanteeseen. Se oli todellakin Muumilaakson kiukkuinen Pikku Myy! Hiljaisuus, jonka Myy jätti jälkeensä tuntuu pohjattoman syvältä.   

Myyn lähtöpäivä jää ikuisesti mieleen kuten aina koirista luopimisen hetket. Myy ei ollut vanha koira, joten se lisäsi vielä moninkerroin lähdön tuskaa. Myy lähti innokkaana autoon kuten se aina lähtee. Minun sydän särkyi tuhansiksi palasiksi, kun katselin sitä silloin viimeisenä aamuna. Eläinlääkärissä Myy nukahti pian ikiuneen ja olimme sen vierellä loppuun asti. Myyn mukana lähti iso osa myös minua. En osaa pukea täysin sanoiksi sitä mitä tuo koira minulle merkitsi. Tuntuu niin julmalta ja ihan helvetin väärältä, että meille kävi näin. 

Toivon niin kovasti, että Moore on ollut ottamassa Myytä vastaan siellä jossain. Toivon niin, että joskus me vielä tapaamme Nono, Moore, Myy ja kaikki muut koirarakkaani. Minun on ikävä teitä kaikkia! 💔

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti