Ei se putoaminen, vaan se äkkipysäys

Huomenna tulee kuluneeksi viikko siitä kun Myy on saanut kortisonia 20 mg. aamuin illoin, eli yhteensä 40 mg. kortisonia päivässä. Pientä toivoa oli ennen kortisonin aloittamista, että Myyn näkökyky voisi palautua vahvalla kortisonilääkityksellä. Nyt sekin toivo alkaa olla pikku hiljaa mennyttä. Myy on edelleen umpisokea, eikä esimerkiksi minkäänlaista uhkausvastetta näy kummassakaan silmässä. Mikään ei ole siis muuttunut, eikä mitään toivoa paremmasta ole saatu. Myy on pysyvästi sokea ja se on vaan pakko hyväksyä. 

Kortisoniannoksen ollessa todella suuri, myös kortisonin sivuvaikutukset ovat tulleet esiin. Myyllä on tullut pari kertaa nukkuessa pissat alle ja näin käy aina silloin, jos en herää yöllä käyttämään Myytä ulkona vähintää paria kertaa. 

Jotkut ihmiset sanovat, että sokea koira pärjää hyvin elämässä. Koiralle näkökyvyn sanotaan olevan vasta kolmanneksi tärkein aisti haju- ja kuuloaistin jälkeen. Pieni sohvakoira varmasti pärjääkin sokeana, kun se on tottunut muutenkin elämässään sipsuttamaan saman korttelin ympäri ja viettämään muun ajan sohvalla. Kärjistäen, pahoittelut, mutta kuitenkin... Myy ei ole kuitenkaan sellainen koira. Myy on ollut aina kiihkeä, aktiivinen ja valtavalla tunteen palolla elännyt koira, jonka intohimona on ollut aina juosta täysillä ja tehdä yhdessä asioita. Liikkuminen ja vapaus ovat olleet Myyn elinehtoja. Mikään koiristani ei ole ollut yhtä innokas juoksemaan pelkästään juoksemisen ilosta, kuin mitä Myy on ollut. Yhteisiä metsälenkkejä ei enää ole. Me on käyty metsässä, mutta metsä on nyt Myylle vaikea paikka kulkea, ja koko ajan se on ollut vaarassa satuttaa itseään. 

Myy on ollut täysin apaattinen, ja sen elämässä ei ole ollut mitään iloa sokeutumisen jälkeen. Se on kirjaimellisesti oman ruumiinsa vanki. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei Myy ehtinyt sopeutua millään tavalla näkökyvyn täydelliseen menetykseen. Myyn täytyy punnita jokainen askel tarkasti, jotta se ei törmäile sisällä, eikä varsinkaan ulkona. Sillä pitäisi vielä olla monta aktiivista ja toiminnallista vuotta edessä. Niin vitun epäreilua, että kaikista koirista juuri Myylle piti käydä näin. Se olisi ansainnut jotain niin paljon parempaa! Voi kysyä, että onko sen elämä enää elämisen arvoista? Voiko se olla enää koskaan onnellinen koira? Tällä hetkellä se ei sitä ainakaan ole. Kuinka käy sitten kun kortisonilääkitys loppuu? Tottuuko Myy sokeuteen? Sydän särkyy Myytä katsoessa. Yritän työntää tunteet sivuun ja miettiä tilannetta järjellä. Myyn tapauksessa ei ole jäljellä hyviä vaihtoehtoja.