Jatkoa edelliseen postaukseen. Seuraavaksi matkamme jatkui kauniille Kukastunturille. Kuten kuvitella saattaa, alkumatka tunturille oli pitkää nousua. Onneksi kuitenkin melko loivaa sellaista, ja alkumatkasta jaksoi vielä hyvin kiivetä.
Tunturin päällä meidät vastaanotti ensimmäiseksi kova ja kylmä tuuli, vaikka alempana oli ollut ihan tyyni sää. Kipuaminen kuitenkin kannatti! Tunturin päältä oli hienot näkymät muihin tuntureihin, kuten Pyhätunturiin, Äkäskeroon, Lainiotunturiin, Kesänkitunturiin ja Yllästunturiin.
Tie, joka kulki tunturin huipulle oli helppokulkuista, joskin paikoin melko kivikkoista.
Kukastunturin huiputus 💓
Maisemia Kukastunturin huipulta.
Huipulla oli sen verran viileää, että otettiin muutamat kuvat ja lähdettiin pikaisesti laskeutumaan alaspäin.
Tunturissa liikkui paljon poroja ja koirat olivat niistä kovasti tohkeissaan. Marttakin, jolla ei muuten ole riistaviettiä.
Malttoivat sentään hetken poseerata.
Paluumatkalla viimeisten kilometrien aikana kohdattiin ensimmäistä kertaa sankoin joukoin muita liikkujia. Ihmisiä suorastaan vyöryi tunturiin pyörillä ja kävellen. Koirat eivät muista kulkijoista välittäneet. Ne kulkivat nätisi rinnalla ohitustilanteissa. Niihin suhtauduttiin selvästi kunnioittaen ja vähän kiertäen. Mielenkiintoisin kommentti oli; "teillä on nopeita koiria..." Tiedä sitten miten tuo pitäisi tulkita. 😀
Pieni lepotauko kanervikossa. Koirat jaksoivat hienosti koko reitin. Ajoittain ne olivat aika rasittavia vetäessään kovasti porojen perään. Poroja oli paljon tunturialueella, koirat haistoivat ne lähes koko ajan ja olivat levottomia. En tiedä, jos asuisi Lapissa, menisikö tuo porohulluus joskus ohi...
Tunturilta laskeuduttua kuljettiin vielä kauniin suoalueen poikki.
Jalat olivat aika väsyneet, kun tultiin autolle. Matkaa reitille tuli 15 kilometriä ja aikaa meni neljä tuntia.
Paluumatkalla nähtiin poroja nahistelemassa tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti