Tapaus Romeo

Meidän koirilla 9-vuotta on jonkinlainen rajapyykki. Siinä kohtaa käydään taistelua jäädäkö henkiin vai kuolla.

13.2 Romeon vointi romahti odottamatta. Tietenkin juuri silloin tapahtuu kaikenlaista yhtä aikaa, eikä enää tiedä mikä johtuu mistäkin. Myyn kanssa tuli kova tälli jäällä, jonka seuraksena R. lensi kyljelleen. Tätä ennen oli Romeon asiat kuitenkin jo menneet outoon suuntaan. Viikonloppuna Romeolla alkoi istuminen olla vaikeaa ja lopulta R. lakkasi istumasta. Häntä oli syvällä koipien välissä, koira oli apean, sairaan ja hyvin vihaisen oloinen. Ei juonut eikä syönyt. Hipaisu aiheutti voimakasta murinaa ja R. murisi myös meille ihmisille. Leikkaushaavaa ei voinut katsoa, koska en viitsinyt purettaa itseä, kun ei ollut kunnon kuonokoppaakaan. Raivo oli jotain ihan ennennäkemättömän suurta. Romeo ilmentää kipua voimakkaalla aggressiolla ja kun kipulääke ei auta, ollaan hankaluuksissa. Ensin yritetään purra ja heti seuraavaksi nuolaistaan poskesta kuin anteeksi pyytäen. Ymmärrän, että kipu on todella kovaa kun koira käyttäytyy noin ja pakko oli vaan jotenkin ymmärtää rakasta ystävää. Ensimmäistä kertaa oli vähän sellainen fiilis (jollaista en olisi koskaan uskonut tuntevani), että omaa koiraa aavistuksen jopa pelkäsi. Ei nyt sillai kovin tosissaan, mutta R. on kuitenkin melko uskottava jos on tulossa päälle... Annoin Rimadylia suurimman mahdollisen määrän, jolla ei kuitenkaan mitään vaikutusta, eikä tilanne helpottanut. Toiset koirat piti pitää myös erillään, koska tilanne oli kaikille hyvin stressaava. Myy yritti tuttuun tapaan uida liiveihin Romeon murinasta huolimatta ja peli piti viheltää poikki ennenkö tulee ruumiita. Selvää oli, ettei näin voi jatkua.

Illalla eläinlääkäriin. Kuonokoppa laitettiin päähän ensimmäiseksi ja sitten päästiin tutkimaan. Hännän koskettaminen sai koiran huutamaan kivusta. Lanneranka oli myös hyvin kosketusarka ja takapää voimaton. Silmät olivat lasittuneet ja Romeo tärisi kauttaaltaan. Leikkaushaava siisti ja oikein hyvin parantunut. Ei siis mitään tulehdusta nähtävillä. Verikokeet, crpit ja luustokuvat kaikki ok... Eläinlääkäri lupaa konsultoida Tampereen ell. Kalliota. Jotain neurologista epäillään, mutta vaatii melkoista salapoliisityötä selvittää mikä Romeota vaivaa. Magneettikuva voisi kertoa jotakin. (Maksaa reilu 1000 euroa...) Romeo saa klinikalla kipupiikit opioidia (temgesic), kortisonireseptin ja lähdetään kotiin. Kotona on luonnollisesti ihan tokkurassa, väsynyt ja hämmentynyt.

14.2 Seuraavana aamuna (ei ole saanut vielä tässä vaiheessa kortisonia, koska opiadilääkitys) Romeo istuu pää roikkuen, apean ja hyvin sairaan oloisena. Ei syö, eikä juo. Pakko kuitenkin lähteä töihin ja jättää se päiväksi kotiin. Pelottaa, mikä tilanne on kun palaan kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Vastassa on kaksi koiraa. Myy ja Moore. Romeo makaa kauempana, heiluttaa vaisusti häntää kun puhun sille. Ei nouse ylös. Lopulta nousee. Takapää on hutera, eikä pysy oikein pystyssä. Pää roikkuu. Annostelen kiireellä lääkkeet. (kortisonin ja kilpparin) Kannustuksella ja kehuin saan lääkkeet menemään. Annan ruokaa, jota alkuun vaan nuolee osaamatta niellä. Lopulta alkaa syömään ja syö kupin tyhjäksi. Lisään kuppiin piimää, jonka latkii kaikki. Tämän jälkeen käy seisomassa takapihalla. On jotenkin kovin hämillään kaikesta, ei tee tarpeita tms. H.n tullessa kotiin kävelee vastaan. Heiluttaa häntää ja ottaa käden hennosti suuhun. Näyttää illalla kuitenkin vähän virkeämmältä. Istuminen onnistuu. Koko päivän olen odottanut ell. soittoa, jota ei tule.

15.2 Aamulla R. seisoo yhä apean näköisenä, eikä selvästikään ole mielellään lähdössä ulos. Otan kuitenkin Mooren ja Romeon ja mennään yhdessä lyhyelle kävelyllä. R. yrittää pissiä, mitään ei tule. Naapurin hoffi tulee vastaan. R. innostuu vähän pörisemään, jonka jälkeen ruopii vähän maatakin. Pissaa uudelleen ja nyt pissaa tulee paljon. Raikas ilma piristää Romeota ja loppulenkistä menee jo reippaammin. Kotona annan lääkkeet ja tarjoan taas Mooren "elvytysruokaa"; riisiä, lihaa ja lihalientä (paljon nestettä). Syö hyvällä ruokahalulla ja juo lopuksi piimää. Näyttää vähän pirteämmältä, mutta on yhä väsynyt.

Iltapäivällä vastassa on kolme koiraa. Romeo ensimmäisenä. Se ottaa käden suuhun ja näyttää selvästi piristyneeltä. Annan koirien ulkoilla hetken takapihalla. Käytän Myyn kikkarilenkillä (9 km) ja sen jälkeen vien pojat köpöttelemään jäälle. Toinen on sairas ja toinen on vanha tai oikeastaan molemmat ovat vanhoja ja sairaita. Mennään hiljaa kävellen. Otan Romeolle frisbeen mukaan, koska se on Roon lempilelu, jota on mukava mälvätä ja kantaa. Josko se vähän piristää. Ei ole aikomustakaan tietty sitä heitellä. Kovasti Roo tykkäisi leikkiä ja vaikuttaa paljon paremmalta. Kortisoni selvästi auttaa. Pissaa tulee tosi paljon. Eläinlääkäri ei soita, eikä klinikka vastannut soittoihin päivällä. Turhauttaa ja vähän nyt meni pisteet meidän vakkaripaikkaan...

16.2 Romeon kunto kohtalaisen hyvä. Vähennän kortisonia puolella tabletilla, koska annostus on ollut todella suuri. Ruokahalu on nyt hyvä. Saan klinikalle yhteyden. Eivät ole saaneet Tampereen ell. kiinni, joten tilanne yhä sama. Lupaavat soitella heti kun saavat lisätietoa asiaan, jos nyt sitten saavat. Kerron Romeon voinnista ja sovitaan, että kortisonilla jatketaan. Kortisonista saattaa tulla Romeon loppuelämän lääke.

Työpäivän jälkeen Romeo on lähes normi ihana itsensä. Saa rapsuttaa ja pusuja tulee. Tällä erää tämä oli toivottavasti tässä. Voi kun jotain selviäisi ja tietäisi mikä Romeota vaivaa!

Kikkarointia, tottista ja Romeon kuulumisia...

Sain H:lta lahjaksi Suunnon kellon. Merkki on Suunto Spartan Ultra 1.12. Sen lisäksi, että se on kello, se myös laskee askeleita ja kilometrejä, mittaa aikaa ja nopeuksia, piirtäen samalla karttaa sinne minne ikinä menenkin. Kaikkea tätä kerättyä infoa voi sitten myöhemmin katsella tietokoneelta ja halutessaan analysoida. Sen verran olen analysoinut, että aika paljon tulee liikuttua...

Tarkoituksena kun on oman kunnon kohottamisen lisäksi saada taas keväälle hyväkuntoinen ja jaksava pk-koira. Ajelen Myyn kanssa paljon kelkalla, H. hiihtää ja sitten vastapainona teen lenkkejä kävellen, jolloin liikunta on koiralle omaehtoisempaa ja askellajit vaihtuvat. Jäällä juoksuttaminen ei ole pohjan puolesta parasta mahdollista liikuntaa, varsinkaan jos lunta on vähän, joten tärkeää on myös huollattaa koira nyt hyvin. Ruokaa on myös lisätty. Toinen ruoka nappulaa ja toinen raakaa lihaa. Sen verran on tullut Myylle lihasta, että valjaat ovat vähän pienehkön oloiset.

Suurin osa lenkeistä tulee tehtyä luonnollisesti Myyn kanssa. Kävelylenkeille otan usein Romeonkin mukaan, mutta niin ikävä kun sitä onkaan myöntää, raitapoika ei enää oikein jaksa pidempiä lenkkejä. Niistä alkaa Mooren kanssa tulla sellainen pari, joille molemmille riittävät lyhyet nuuskuttelulenkit. Romeolle menee särkylääkettä nyt lähes päivittäin, koska muuten se on ollut aggressiivinen. Lääkkeellä se on leppoisampi, nukkuu paremmin ja pinna on selvästi pidempi. Jotain kipujahan sillä on. Kastraatiosta ei ole vielä kauan, joten voihan vaan olla, että toipuminen vie vaan vähän kauemmin aikaa kun ikääkin on. Katsellaan nyt rauhassa mihin suuntaan asiat menevät.

Pallo on vaihtunut Romeolla pehmeämpään.

Omista pojista kun ei Myylle enää oikein juoksuseuraa ole, mukaan on päässyt usein nuori ja terhakas Niilo-westie. Niilo on luonteeltaan varsin fiksu terrieri ja tulee hyvin juttuun Myyn kanssa. Se ei koskaan kuumu liikaa (kuten terriereillä joskus tapana on..) ja kunnioittaa selvästi isompaa ystäväänsä. Yhdessä juostaan ihan täysillä, vaikka ei muuten niin paljoa leikittäisikään. Puolin ja toisin on esitelty jo joitakin pieniä leikkiin kutsuja ja saatu ilohepuleita...

Edellisellä viikolla tottistreenejä ei ollut. Oltiin H.n kanssa talkoilemassa Liepeen koirahiihdossa ajanottajina. Paikka tosin ei ollut Liepeellä, koska kisat jouduttiin siirtämään Vaajakoskelle lupaongelmien takia, (olisihan tavan hiihtäjille ollut ihan hirveää, jos latu olisi ollut koirahiihtäjien käytössä pari tuntia, minkä ajan kisat aina kestävät... 😉) jossa kyllä olikin oikein erinomaiset olosuhteet kisata. Kylmä pakkaspäivä, mutta niin vaan saatiin ajat taas kaikille kisaajille. Kuten olen aiemminkin sanonut, niin koirahiihto on kyllä varsinainen yleisölaji ja talven ehdottomasti paras koiratapahtuma!

Hallilla käytiin lauantaina. Toisin kun voisi luulla päivän liikutuista kilometreistä, Myy oli todella hyvässä mielentilassa ja keskittynyt. Aika paljon sitä kestää purkaa ilman, että se näkyy huonontavasti treeneissä. Ääntä ei ollut ollenkaan ja tehtiin lyhyet ja napakat treenit. mm. muistuteltiin vähän metristä ja paikkamakuuta...

Pikästä aikaa tehtiin nyt siis myös metrinen, joka saatiin myös kuvattua. Rohkeasti ja asenteella Myy hyppää, vaikka ponnistus lähteekin aika kaukaa... Asenne ratkaisee ja sitähän ei Myyltä puutu.

Palautushyppy enemmän ajatuksella. Ilmavat ja hyvät hypyt molempiin suuntiin. 

Paikkamakuuta on vahvistettu myös talven aikana. Paikallaoloajat eivät mitään superpitkiä ole olleet, koska painoarvo on nyt koko ajan hyvässä mielentilassa. Oikein hyviä paikkiksia Myy onkin nyt tehnyt! On tarkkaavainen, hiljaa ja asento pysyy. Kuolajojo roikkuu maassa asti. Myy tietää, että nämä ovat aina niitä superhyviä juttuja.

Tykkään kyllä tuosta Myyn ilmeestä millä se tänä päivänä töitä tekee! Teknisestihän Myy on taitava, eikä se virheitä juuri tee. Ääntely ja parempi keskittyminen on se osa-alue, joka vaatii töitä. Aika paljon olen saanut Myyhyn talven aikana lisää keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Kokonaisuus näyttää toisinaan jopa jo aika kivalta. Nyt on vaan pyrittävä pitämään näistä omista kriteereistä tiukasti kiinni silloinkin kun palataan kentälle, eikä antaa Myyn palata enää ääntely- ja häröilymoodiin. Toki kokeet ovat aina sitten oma juttunsa, mutta mielenkiinnolla odotan kyllä tulevaa. Onhan se toisaalta selvä, että silloin kuin kisakausi on kuumimmillaan, treenit jäävät väkisinkin melko vähiin. Kokeissa vahvistuu helposti myös se ei toivottu-käytös kun epäkohtiin ei päästä heti puuttumaan. Talvi on sitten sitä aikaa, jolloin näitä epäkohtia pääsee vasta kunnolla korjailemaan. Täytyy kuitenkin jatkossa pyrkiä siihen, että kokeiden välit ylläpidetään näitä talvella tekemiämme juttuja, jotta tekeminen oikeasti näyttäisi joskus myös hyvältä siellä kokeissakin. Myy on kyllä ihan paras treeni- ja kisakaverikin 💝.

Kevättä kohden!

Onpa ollutkin jotenkin harvinaisen upea talvi täällä keskisessä Suomessa! Paljon lunta ja pakkastakin sen verran, että jäälle uskaltaa jo mennä. Enempää ei juuri voi toivoa. Kevättalvi on kyllä mukavaa aikaa koiran omistajankin näkövinkkelistä. Ei olla edes treenitty, vaan pidetty taukoa kaikesta muusta paitsi kuntoilusta. On liikuttu paljon koirien kanssa. Metsässä ja jäällä. H. on myös hiihtänyt Myyn kanssa ja minä kelkkaillut.  

Romeo on toipunut hyvin kastroinnista ja päässyt palaamaan takaisin normielämään meidän kaikkien onneksi. Kauluria pidettiin tasan viikko, jonka jälkeen kenenkään hermo ei enää kestänyt sitä yöllistä heräilyä kolinan takia. Romeo ei koskaan oppinut omia ulottuvuuksiaan kaulurin kanssa ja sillä oli koko ajan varsin epämukava olo. Aina se törmäili johonkin. Loppuajasta oli jo aggressiivinenkin, kun ei päässyt nuolemaan tassuja tai kirputtamaan itseään, jos jostain kutitti. Jotain housusydeemiä olisi voinut ehkä kokeilla, mutta luulen Romeon tuntien, että jos se olisi päässyt käyttämään hampaitaan, se olisi repinyt housut hetkessä rikki. Kauluria ei sille kyllä jatkossa enää tule. Oli kyllä juhlavaa nukkua hyvin ensimmäinen yö viikkoon. 

Metsässä on ollut kaunista. Valoa ja varjoja. On yritetty saada näitä näkymiä purkkiin, mutta kyllähän se vaan niin on, että nettilaatu latistaa kaiken varsin hyvin. 

Vastapainoksi metsässä samoilulle, Myy on saanut olla myös H.n hiihtokaverina.. 

... kun me poikain kanssa tuumaillaan ja nautitaan rauhallisesta menosta. 

Ei Roomaakaan päivässä rakennettu

Aika vähän tulee kerrottua tänne mitään Myyn arkitottelevaisuudesta. Nooh... Ei ehkä pitäisikään. 😉 Koiran kisatessa voittajassa luulisi sen jotain osaavan, kuten vaikkapa kulkevan kauniisti taluttimessa ja olevan hyvin helppo koira arjessa. Totuus ei välttämättä ole ihan näin ruusuinen, vaikka monelta osinhan Myy on todella helppo ja kiva koira. Kaverin blogi käsitteli hyvää hihnakäytöstä ja tämä sai muistelemaan itsellänikin vähän menneitä ja nykypäivää tämän asian osalta. Kommentoin blogiin jotenkin tähän tapaan.

Myy on vetänyt koko ikänsä. Täytti nyt viisi. Kokeillut olen ihan kaikkea. Palkkaamista, komentamista (kielto koiran mukaan neuvottiin), vedonestovaljaita, kuonopantaa, yksin lenkkeilyä… Meillä sama, että ennen töihin lähtöä on pakko viedä kaikki koirat ulos. Sama töistä tullessa, eli ei ehdi treenimään yhtä erikseen koko aikaa ja sitten jos yhtään lipsuu jossain kohtaa, ollaan taas lähtöpisteessä. Vähän lohdutti kun käytiin kasvattileirillä ja kaikki muutkin Myyn sukulaiset vetivät. Aika moni sielläkin oli aika luovuttaneen oloinen. (tästä on jo kyllä aikaa, joten ehkä kaikki muut ovat jo petranneet tähän päivään mennessä - paitsi myö..) Kaikkea muuta voi näköjään belgille opettaa, mutta ei kaunista hihnakäytöstä. Siinä vaiheessa kun tuli se kohta keväästä, että kaikki tienpinnat olivat peilijäisinä oli pakko tehdä oikeasti asialle jotain, koska meno oli jo todella vaarallista. Olkapää huusi hoosiannaa ja omat voimat eivät riittäneet edes kunnolla poukkoilevan belgin pitämiseen. Myy kynti maha maata viistäen aina ja ainoa suunta oli eteenpäin ja mahdollisimman lujaa. Silmät punoittivat vetämisestä, mutta eihän se sitä haitannut. Ei se vaan jotenkin käsittänyt, että muutenkin sen voisi olla helpompaa liikkua jopa sille itselle. Mutta siis vedonestovaljaat eivät toimineet. Kuonopannoista se oppi hyvin nopeasti tassulla vetämään kuonon ympärysremmin pois ja pari kuonopantaa se puri rikki lenkin aikana. Viimein löytyi sellainen Myylle sopiva lujatekoinen kuonopanta, jota se ei saanut pois, vaikka kovasti yrittikin. Veti se siinäkin sen verran, että iho kärsi kuonon ympäriltä, mutta koska kyse oli siitä kumpi meistä kärsii enemmän, valitsin sen surutta kärsiväksi osapuoleksi. Hetken sain hengähtää ja muistan sen hetkiset fiilikset kun tuntui, että kuonopanta on ehdottomasti ihmisen paras keksintö. Vähän se oppikin kuonopannan kanssa parempaa kävelyä. Pannan kanssa mentiin pitkä aika ja siinä vaiheessa kun kävelystä alkoi tulla lähes normaalia, jätin pikku hiljaa pantaa pois. Vetäminen palasi aika lailla takaisin, mutta ei ihan niin pahana. Enää en raaskinut pantaan palata, kun kuitenkin vähän paremmin mentiin ja panta oli selvästi hyvin epämieluisa koiralle pitkään käytettynä. Nykyään mulla on joka lenkillä vetovyö, jossa Myy on kiinni. Tällä säästän käsiä ja olkavarsia ja saan paremmin voimaa jarrutella kun voin käyttää koko kehoa. Myy nuuskii nykyään aiempaa enemmän, joten lenkit ovat usein jo melko kivojakin. Sillä on kuitenkin myös hyvin voimakas riistavietti ja se saattaa syöksyä jonkun hajun perään niin että tähdet vilisee silmissä, kun tulee niin voimakas äkkinykäisy. Edelleen olen perunasäkki siellä hihnan päässä. Joskus lenkin jälkeen Myy heiluttaa mulle häntää ihan sillai, että ai, kiva nähdä suakin. Ja joo, jos otan sen käskyn alle tai pidän sitä irti, niin menohan on vallan tyylikästä. Ei kuitenkaan viitsi kymmentä kilometriä sitä seuruuttaa sivulla. Yksi hyvä puoli vetävässä koirassa on. Ei tartte paljon treenata vetoa kun laittaa sen suksien, kickbiken tai kicksparkin eteen. Ja tosiaan muut koirat eivät meillä vedä, koska ne on opetettu olemaan vetämättä. Myyhyn ei vaan jostain syystä koulutustaitoni riittäneet. (Miten niin luovuttaneen oloinen?)

Sitten on heitä, joiden koirat kulkevat omistajan takana aina ohitustilanteissa ja aina muutenkin tarvittaessa, eivätkä esim. koskaan lähde riistan perään... Kadehdin ihan reilusti.

---

Ohitustilanteisiin otettiin hiukan takapakkia irtokoirien tähden. Myyhän ei siis koskaan rähise vieraille koirille, mutta kiihtyy kovasti poukkoilemaan ja haukkumaan jos vieras koira tulee ihan iholle. Sitä selvästi tällaiset tilanteet vähän jännittävät ja kun Romeo huutaa vieressä kurkku suorana niin ei ihmekään. Tässäkin on palattu parin irtokoiran jälkeen ihan pentutreeneihin, eli namia saa ohitustilanteissa. Tällä hetkellä tilanne onkin taas korjaantunut ja on nyt todella hyvä. Myy hakeutuu oma-aloitteisesti vierelle hakemaan namia, heti kun näkee vastaantulijan. Toivon, ettei takapakkeja nyt tulisi. 

Riistavietti on myös yksi (toinen, kolmas..) asia, jota en myöskään osaa kouluttaa pois. Myy on hyvin fanaattinen hajujen perään ja se aiheuttaa arkeen omat ongelmansa.  Jos se on käskyn alla mitään ongelmaa ei ole. Se keskittyy hyvin, eikä se päähän mahdu silloin mikään muu. Ei edes riista. Vapaat hetket ovat kuitenkin aina tasapainoilua riskien ja turvallisuuden välimaastossa, vaikka pyrinkin minimoimaan riskit mahdollisimman hyvin. Saalisvietti on Myyllä räjähtävän nopea ja ennakoiminen on vaikeaa. Asiaan vaikuttaa varmaan pitkälti se, että saari on täynnä jäniksiä ja niitä majailee meidänkin pihassa ja lähialueella laumoittain. Metsässä taas on hirviä. Oikeesti en tiennyt itkeäkö vai nauraa kun Myy sukelsi metsästä esiin edellään komea hirvi ja se itse laukkasi vierellä katsoen meitä sivussa seisojia hyvin ylpeänä, että näettekö?! Kitarisat punaisena huusin Myytä pois, mutta eihän se ollut kuulevinaan, ennen kuin saatteli hirven metsään ja tuli sitten takaisin kun mitään ei olisi tapahtunut. Näissä tilanteissa käytän aina jackpottia, eli se saa jonkun cesaraterian ja vuolaat kehut. Luulen, että karkuaika onkin lyhentynyt, joten ehkä palkka/vahviste auttaa jossain määrin palaamaan nopeammin. Tai sitten ei...

Mutta, että tällaista. Aina saa olla valppaana belgin kanssa ja joskus toivoisi, että olisi joskus sellainen oikein ns. helppo koira, mutta siinä vaiheessa viimeistään kun mennään sinne treenikentälle, tällaiset ajatukset kyllä katoaa hyvin nopeasti. Kyllä se belgi on oltava!