Ei Roomaakaan päivässä rakennettu

Aika vähän tulee kerrottua tänne mitään Myyn arkitottelevaisuudesta. Nooh... Ei ehkä pitäisikään. 😉 Koiran kisatessa voittajassa luulisi sen jotain osaavan, kuten vaikkapa kulkevan kauniisti taluttimessa ja olevan hyvin helppo koira arjessa. Totuus ei välttämättä ole ihan näin ruusuinen, vaikka monelta osinhan Myy on todella helppo ja kiva koira. Kaverin blogi käsitteli hyvää hihnakäytöstä ja tämä sai muistelemaan itsellänikin vähän menneitä ja nykypäivää tämän asian osalta. Kommentoin blogiin jotenkin tähän tapaan.

Myy on vetänyt koko ikänsä. Täytti nyt viisi. Kokeillut olen ihan kaikkea. Palkkaamista, komentamista (kielto koiran mukaan neuvottiin), vedonestovaljaita, kuonopantaa, yksin lenkkeilyä… Meillä sama, että ennen töihin lähtöä on pakko viedä kaikki koirat ulos. Sama töistä tullessa, eli ei ehdi treenimään yhtä erikseen koko aikaa ja sitten jos yhtään lipsuu jossain kohtaa, ollaan taas lähtöpisteessä. Vähän lohdutti kun käytiin kasvattileirillä ja kaikki muutkin Myyn sukulaiset vetivät. Aika moni sielläkin oli aika luovuttaneen oloinen. (tästä on jo kyllä aikaa, joten ehkä kaikki muut ovat jo petranneet tähän päivään mennessä - paitsi myö..) Kaikkea muuta voi näköjään belgille opettaa, mutta ei kaunista hihnakäytöstä. Siinä vaiheessa kun tuli se kohta keväästä, että kaikki tienpinnat olivat peilijäisinä oli pakko tehdä oikeasti asialle jotain, koska meno oli jo todella vaarallista. Olkapää huusi hoosiannaa ja omat voimat eivät riittäneet edes kunnolla poukkoilevan belgin pitämiseen. Myy kynti maha maata viistäen aina ja ainoa suunta oli eteenpäin ja mahdollisimman lujaa. Silmät punoittivat vetämisestä, mutta eihän se sitä haitannut. Ei se vaan jotenkin käsittänyt, että muutenkin sen voisi olla helpompaa liikkua jopa sille itselle. Mutta siis vedonestovaljaat eivät toimineet. Kuonopannoista se oppi hyvin nopeasti tassulla vetämään kuonon ympärysremmin pois ja pari kuonopantaa se puri rikki lenkin aikana. Viimein löytyi sellainen Myylle sopiva lujatekoinen kuonopanta, jota se ei saanut pois, vaikka kovasti yrittikin. Veti se siinäkin sen verran, että iho kärsi kuonon ympäriltä, mutta koska kyse oli siitä kumpi meistä kärsii enemmän, valitsin sen surutta kärsiväksi osapuoleksi. Hetken sain hengähtää ja muistan sen hetkiset fiilikset kun tuntui, että kuonopanta on ehdottomasti ihmisen paras keksintö. Vähän se oppikin kuonopannan kanssa parempaa kävelyä. Pannan kanssa mentiin pitkä aika ja siinä vaiheessa kun kävelystä alkoi tulla lähes normaalia, jätin pikku hiljaa pantaa pois. Vetäminen palasi aika lailla takaisin, mutta ei ihan niin pahana. Enää en raaskinut pantaan palata, kun kuitenkin vähän paremmin mentiin ja panta oli selvästi hyvin epämieluisa koiralle pitkään käytettynä. Nykyään mulla on joka lenkillä vetovyö, jossa Myy on kiinni. Tällä säästän käsiä ja olkavarsia ja saan paremmin voimaa jarrutella kun voin käyttää koko kehoa. Myy nuuskii nykyään aiempaa enemmän, joten lenkit ovat usein jo melko kivojakin. Sillä on kuitenkin myös hyvin voimakas riistavietti ja se saattaa syöksyä jonkun hajun perään niin että tähdet vilisee silmissä, kun tulee niin voimakas äkkinykäisy. Edelleen olen perunasäkki siellä hihnan päässä. Joskus lenkin jälkeen Myy heiluttaa mulle häntää ihan sillai, että ai, kiva nähdä suakin. Ja joo, jos otan sen käskyn alle tai pidän sitä irti, niin menohan on vallan tyylikästä. Ei kuitenkaan viitsi kymmentä kilometriä sitä seuruuttaa sivulla. Yksi hyvä puoli vetävässä koirassa on. Ei tartte paljon treenata vetoa kun laittaa sen suksien, kickbiken tai kicksparkin eteen. Ja tosiaan muut koirat eivät meillä vedä, koska ne on opetettu olemaan vetämättä. Myyhyn ei vaan jostain syystä koulutustaitoni riittäneet. (Miten niin luovuttaneen oloinen?)

Sitten on heitä, joiden koirat kulkevat omistajan takana aina ohitustilanteissa ja aina muutenkin tarvittaessa, eivätkä esim. koskaan lähde riistan perään... Kadehdin ihan reilusti.

---

Ohitustilanteisiin otettiin hiukan takapakkia irtokoirien tähden. Myyhän ei siis koskaan rähise vieraille koirille, mutta kiihtyy kovasti poukkoilemaan ja haukkumaan jos vieras koira tulee ihan iholle. Sitä selvästi tällaiset tilanteet vähän jännittävät ja kun Romeo huutaa vieressä kurkku suorana niin ei ihmekään. Tässäkin on palattu parin irtokoiran jälkeen ihan pentutreeneihin, eli namia saa ohitustilanteissa. Tällä hetkellä tilanne onkin taas korjaantunut ja on nyt todella hyvä. Myy hakeutuu oma-aloitteisesti vierelle hakemaan namia, heti kun näkee vastaantulijan. Toivon, ettei takapakkeja nyt tulisi. 

Riistavietti on myös yksi (toinen, kolmas..) asia, jota en myöskään osaa kouluttaa pois. Myy on hyvin fanaattinen hajujen perään ja se aiheuttaa arkeen omat ongelmansa.  Jos se on käskyn alla mitään ongelmaa ei ole. Se keskittyy hyvin, eikä se päähän mahdu silloin mikään muu. Ei edes riista. Vapaat hetket ovat kuitenkin aina tasapainoilua riskien ja turvallisuuden välimaastossa, vaikka pyrinkin minimoimaan riskit mahdollisimman hyvin. Saalisvietti on Myyllä räjähtävän nopea ja ennakoiminen on vaikeaa. Asiaan vaikuttaa varmaan pitkälti se, että saari on täynnä jäniksiä ja niitä majailee meidänkin pihassa ja lähialueella laumoittain. Metsässä taas on hirviä. Oikeesti en tiennyt itkeäkö vai nauraa kun Myy sukelsi metsästä esiin edellään komea hirvi ja se itse laukkasi vierellä katsoen meitä sivussa seisojia hyvin ylpeänä, että näettekö?! Kitarisat punaisena huusin Myytä pois, mutta eihän se ollut kuulevinaan, ennen kuin saatteli hirven metsään ja tuli sitten takaisin kun mitään ei olisi tapahtunut. Näissä tilanteissa käytän aina jackpottia, eli se saa jonkun cesaraterian ja vuolaat kehut. Luulen, että karkuaika onkin lyhentynyt, joten ehkä palkka/vahviste auttaa jossain määrin palaamaan nopeammin. Tai sitten ei...

Mutta, että tällaista. Aina saa olla valppaana belgin kanssa ja joskus toivoisi, että olisi joskus sellainen oikein ns. helppo koira, mutta siinä vaiheessa viimeistään kun mennään sinne treenikentälle, tällaiset ajatukset kyllä katoaa hyvin nopeasti. Kyllä se belgi on oltava!