Onpa talvi mennytkin vauhdilla, ollaan jo helmikuussa! Päivät pitenevät ja kevät on jo lähes nurkan takana. En kyllä hetkeen muista näin lumista talvea, joten "vähän" tarvitsee vielä näiden lumien sulaa ennen, kun kevät saapuu...
Tänä talvena hävisin taisteluni lunta vastaan. Moorelle oli alkujaan tarkoitus pitää takapihalla polut auki, mutta oli pakko luovuttaa, kun voimat eivät vaan riittäneet rehkiä päivästä toiseen lumikolan kanssa.
Yleensä tähän aikaan vuodesta saa laittaa blogin täyteen hyvälaatuisia, kirkkaita järkkärillä otettuja kuvia. Nyt niitä ei kuitenkaan ole, koska järkkärillä kuvaaminen on jostain kumman syystä ollut todella vähäistä viime aikoina, joten ei auta kun tyytyä näihin kännyräpsyihin.
 |
| Kuvassa onnellinen eläin |
Aloitetaanpa vaikkapa Myyn kuulumisilla! Myy on käynyt kerta viikkoon tottiksissa. Tekeminen on mennyt eteenpäin monelta osin ja tämä tuntuu kyllä hyvältä. Toki niitä huonojakin treenikertoja mukaan mahtuu, jotta ei ihan liikaa pääse innostumaan...
Myy on saanut nauttia paljosta vapaudesta nyt kun jääkausi viimeinkin kunnolla alkoi. Korvatkin sillä on nykyään ihan kuuntelulla, eikä vaan koristeena. Arkeenkin on ehdittykin nyt taas ihan eri tavalla panostamaan ja se näkyy ohituksissa sekä hyvässä hihnakäytöksessä! Siis oikeesti?! Myy ei vedä hihnassa nyt kuin ihan poikkeustapauksissa, joita on riistan lähtö. Tämä on kyllä oikea työvoitto meille! Eihän siihen hyvään hihnakäytökseen mennytkään, kun vaivaiset kuusi vuotta. 😝 Tosin aika harva taitaa edes tietää, että minulle hyvä hihnakäytös tarkoittaa kahdeksan metrin flexissä kävelyä vetämättä ja poukkoilematta minne sattuu. Se, että koira osaa sovittaa vauhdin sopivaksi ja pitää hihnan koko ajan löysällä, on koiralta sitä osaamista. Tykkään siitä, että koiralla on oltava vapautta myös hihnassa. Minulle lyhyt hihna kun ei ole koskaan ollut vaihtoehto pitkille lenkeille ja kaikki koirat ovat oppineet kulkemaan kauniisti myös flexissä. Lopulta jopa Myykin.
Vetohommia (kikkari/sukset) ei ole tehty toistaiseksi koko talvena. Syitä on mm. runsas lumi, toisaalta ehkä myös pieni varovaisuus viime talven takia. >> klick On otettu aika rennosti kuntoilunkin osalta ja koirat ovat saaneet lähinnä vaan jolkottaa vapaana omaan tahtiinsa. Keväämmällä varmaan ajellaan jonkin verran kunhan tuo lumi vähän sulaa.
Frisbee on edelleenkin meidän koirien ykköslelu.
Entäpä sitten Romeo? Herra Harmaakuono.
Romeo on vanhentunut yhä enemmän. Kuono on muuttunut harmaaksi. Silmistä ja koko olemuksesta näkee, että ikää on. Lenkeillä ikääntyminen näkyy ajoittain jaksamattomuutena. Romeo kävelee yhä mielellään pidempiäkin lenkkejä, mutta ei enää innostu spurttailemeen kauemmaksi. Se kulkee kirjaimellisesti kannoillani kuin varjo. Romeolla on kuitenkin pilkettä silmäkulmassa ja se mistä se innostuaa aina yhtä paljon ovat frisbee ja jalkapallot. Roon leikkisyys on yhä säilynyt ja se on aina jotenkin yhtä liikuttavaa seurata. Se hetki, kun siitä tulee hetkeksi vielä ihan pentu. Holsku muuvvsit ovat aika ajoin nähtävillä ja niitä katsoessa sydän sulaa.
Myylle Romeo ei pärjää juoksukisassa, eikä se edes yritä sitä. Molemmilla on omat lelut, joita ne kanniskelevat ja tuovat heiteltäviksi. Romeo on myös todella kova kerjäämään herkkuja, nyt kun se näin vanhoina päivinä on ollut sillekin sallittua. Vähän on päässyt löystymään nämä meidän joskus tiukatkin rajat mitä kerjäämiseen tulee, mutta noita vanhoja kuuluu hemmotella... Tosin Myykin on kätevästi luikerrellut tähän samaan kategoriaan, vaikka kuuden vuoden iällä ei tähän hemmottelukerhoon ole yleensä ollut vielä mitään asiaa.
Lääkitys on pysynyt Romeolla samana, eikä sitä ole ollut tarvetta muuttaa. Kontrollissa käydään yhä säännöllisesti kilpparin takia. Viimeksi katsottiin kortisonin takia myös munuais- ja maksa-arvot, jotka nekin olivat hyvässä kunnossa.
- Näin me kerjätään!
Sitten se Moore. Mooren vointi on ollut alkuvuoden pelottavan huono. Kipuja on ollut. Ne näkyvät levottomuutena, tassujen voimakkaana nuolemisena ja -puremisena. Näkee, ettei missään oikein ole hyvä olla. Rimadyl helpottaa oloa ja sitä Moore saa tarvittaessa kuureina. Yöllä Moore saattaa haluta ulos pakkaseen, eikä se halua tulla sisälle, mikä ei ole ollenkaan Mooren tapaista. Aamuruokaa Moore ei syö. Teen sille muunneltua Yrjölän puuroa ison annoksen pakastimeen, jota se syö iltaisin. Toivottomuuden ollessa pahimmillaan, on seurannut parempi päivä ja taas vähän parempi päivä ja elämä jatkuu. Tätä kirjoittaessa Mooren vointi on jälleen kohtuullinen ja voidaan taas hetkeksi huokaista. Parran putsausoperaatio ruoan jälkeen, jääkaapille kipitys, lähelle hakeutuminen jne. niin paljon kaikkea sellaista, joka kertoo, että elämänhalua on. Eilen Moore kävi pitkästä aikaa trimmissäkin, kun sen vointi viimeinkin sen salli. Päivä kerrallaan.
Moore mielenvirkistysvierailulla vanhempieni luona 2.2.
Onhan tämä henkisesti raskasta kun laumassa on useampi vanha koira yhtäaikaa. Jatkossa en tähän tilanteeseen enää halua joutua, joten koirien välillä tulee olla riittävästi ikäeroa. Mooren osalta elämä on nyt sellaista voinnin tarkkailua, pienessä pelossa elämistä ja aivan raastavaa surua siitä kun tietää, että yhteinen aika vääjäämättä vähenee. Toisaalta luonnollistahan tämä on. Elämän kiertokulkua. Syntyä ja kuolla. Pahinta on miettiä milloin on tehtävä päätöksiä? Milloin aika on ja onko se aika lopulta oikea?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti