Yhtenä päivänä modasin vanhoja mejämerkkejä hakukäyttöön. En kiinnittänyt ensin mitään huomiota ympärillä pyörivään Mooreen, kunnes sen jatkuva jalkoihin puskeminen ja töniminen sai katsomaan sitä vähän tarkemmin. Ihan kuin se yrittäisi kertoa minulle jotakin. Se nuuski häntä heiluen vanhoja mejässä käyttämiäni kreppinauhoja ja pyykkipoikia. Lopulta se istui ja jäi tuijottamaan minua silmiin. Sydämeni särkyi ihan täysin sillä hetkellä. Kysyin siltä, tuovatko nämä muistoja sinun mieleesi? Haluaisitko sinäkin vielä harrastaa? Vastauksena oli taas iloista puskemista ja tietäväistä tuijotusta. Mooren teki siis vielä mieli mejään! Lupasin sille siltä istumalta, että pääset vielä.
Piti siis ryhtyä pikaisesti tuumasta toimeen. Hankkia sorkka ja käydä ostamassa verta. Pakattiin kaikki tarvittava mukaan kesän ensimmäiselle mökkireissulle. Jälki tehtiin ja kun jälki sitten oli vedetty ja verisieni oli pussissa, annoin tapani mukaan Mooren kurkistaa ja haistella pussiin. Tästäkös Moore innostui ja nuortui ihan silmissä! Toisiakin koiria pussin sisältö luonnollisesti kiinnosti, mutta KUKAAN ei saanut pussia haistella! Pussissa kun oli Mooren suuri Salaisuus! Tämän jälkeen piti nukkua vielä yksi yö. Tiedä sitten mistä pappa uneksi, jos nyt sitten edes nukkui ollenkaan...
Seuraavana päivänä päästiin jäljelle! Voitte vaan uskoa miten pappa oli täpinöissään ja nuortui heti vähintään viisi vuotta! Ihan samat veikeät kuviot sieltä taas tuli esiin. Riista saa edelleen vipinää ja hännän tärinää, mutta kyllä sitä osaamistakin on. Oli vaan niin ihanaa katsoa ja kulkea perässä. Ei tarvinnut jarruttaa kädet ruvella takakenossa seisten, kuten "erään" toisen koiran kanssa... Pappa ei ole ainakaan millään tavalla dementoitunut. Kaato löytyi niin hienosti ja se otettiin asianmukaisesti haltuun. Sorkka jo jonkin verran haiskahti, joten tavoistani poiketen en antanut Mooren sitä syödä tai nuoleskella enempää, joka olisi tietenkin ollut koiralle se paras palkka.
Aika kivoja muistoja nousi mieleen. Mun ensimmäinen jäljestämisvalio, Terriereiden mejämestarihopeamitalisti, moninkertainen vuoden mejäskotti, kaikkiaan niin loistava mejäkoira ja samalla se mun ihan ensimmäinen harrastuskoirani. Kuinkahan moni onkaan aloittanut tavoitteellisen kisauran skotlanninterrierillä?! 😅 Onhan mejä ihan mahtava laji ja sitä yhteishenkeä ja leppoisaa mejätunnelmaa mikä mejässä vallitsi, ei kyllä muualta ole niin mukavana löytynyt. Tämä teki kyllä hyvää meille molemmille!
---
Myös Romeo pääsi ajamaan avoluokan verijälkeä. Ihan parhaassa iskussa se ei täydellisen treenaamattomuuden jälkeen ollut, joten kyllä se mejäkin oikeesti ihan kunnon treeniä vaatii, toisin kuin aika monet virheellisesti luulevat...
Kaadolle kuitenkin päästiin ja se otettiin hienosti haltuun! Oikein hienoja valiopappoja siis molemmat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti