Unohtuiko koira?

Treeneissä tulee nähtyä yhtä sun toista vuosien varrella. On joitakin asioita, joihin olen kiinnittänyt nykypäivänä yhä enemmän huomiota. Yksi niistä on ohjaajalta koiraan päin suuntautuva tyytyväisyysenergia tai miksi sitä nyt sitten ikinä halutaankin kutsua. Tunteeko koira saavansa palkkaa oikealla hetkellä ja kokeeko se, että ohjaaja on sille silloin vahvasti läsnä ja aidosti iloinen onnistumisesta vai unohtuuko koira, kun jutellaan siinä samalla treenikaverin kanssa siitä mikä olisi voinut mennä paremmin? Mietittiikö ohjaaja jo silloin seuraavaa haastetta? Aina silloin tällöin harmittelen mielessäni vieraan koiran puolesta, vaikka en missään tapauksessa koe hyvänä myöskään jatkuvaa koiralle lässytystä tai kehumista vailla perustetta. Kehua mielestäni kuuluu siinä vaiheessa kun koira suorittaa sille itselleen haastavaa tehtävää, mutta tässä kohtaa kehun tulee tulla niin, että ohjaaja on koko sydämellään mukana iloitsemassa siitä, että juuri nyt koira onnistui. Sydämessä läikkyy, kun tätä näkee tehtävän hyvin, vaikka kyseessä ei olisi edes se oma koira. On niitäkin koiria, joille riittää pienempikin kehu ja oikean asian merkkaus, mutta silti kaikki koirat ovat vahvasti kehuvetoisia ja janoavat ohjaajalta tulevaa myönteistä palautetta. Aika usein mietin tätä myös katsoessani joitakin operantteja kouluttajia. Lähinnä sitä, miltä koira näyttää naksun ja nakin, eli palkkauksen jälkeen? Onko sen naamalla silloin tyytyväinen ja superonnellinen ilme?

Aika usein me ohjaajat ei kuitenkaan olla täysillä kehuissa läsnä, varsinkin silloin kun koiralla alkaa olla jo enemmän kokemusta. Me vaaditaan ja odotetaan koko ajan enemmän. Sehän osaa jo tämän ja tuon. Se pystyy parempaan. Muistetaanko me kiittää koiraa kun se yrittää ja tekee parhaansa? Vaikka se ei aina onnistuisikaan ihan täydellisesti? Vai olemmeko me enemmänkin ärsyyntyneitä siitä, ettei se tänään onnistunut, vaikka sehän osaa. Toki mitään puolivillaistakaan ei tule osaavalta koiralta hyväksyä, mutta pitää olla myös varma siitä, että olemme opettaneet asian koiralle niin, että se varmasti ymmärtää mitä me siltä haluamme. Riittävän yksinkertaisesti ja pieninä paloina. Aina treeniä helpottaen, jos asia on vielä koiralle liian vaikea.Vireystila, jumit, mahdolliset kivut ja monet muut asiat vaikuttavat koiraan ja kuten meillä ihmisilläkin, päivät ovat erilaisia. Koiralla ei ole varaa valita onko tämä päivä hyvä päivä pitkälle ja vaativalle treenille, jos sitä vaikkapa juuri sillä hetkellä sattuisi selkään jumin tms. takia. Voidaanko me edes vaatia, että koiran tulee suoriutua sille annetuista tehtävistä aina 100 prosenttisesti? Mikä on meidän oma ohjaajan roolimme tässä? Joku kouluttaja sanoisi varmasti, kyllä voidaan. Treeneissä kun on aina pyrittävä täydellisyyteen, eihän niissä muuten olisi mitään järkeä.

Joskus näkee myös heitä, jotka tavoittelevat tekemisessä täydellisyyttä tai ainakin enemmän osaamista kuin mitä koiralla sillä hetkellä on, koiran ollessa vielä monelta osin kovin keskeneräinen. Tämä taas ei tuo täydellistä tyytyväisyyttä ohjaajalle mikä heijastuu väistämättä myös koiraan.

Olen miettinyt omaa tapaani palkata ja myönnän, että aika helposti höpötän koiralle liikaa. Toisaalta, en ole kokenut siinäkään mitään ongelmaa, kunhan osaa olla myös tarvittaessa riittävän rauhallinen ja hiljaa. Pyrin kuitenkin aina siihen, että saan koirasta esille aidon ilon aina palkkauksen jälkeen. Sen, että se kokee ohjaajalta päin tulevaa vahvaa hyvän olon tunnetta ja tuntee onnistuneensa ja palkkautuu hyvin. Pyrin aina olemaan läsnä palkkauksen hetkellä vahvasti ja aidosti. En treenaa koskaan ollessani ärtynyt, enkä ikinä voisi syyttää koiraani siitä, ettei se jossain treeneissä onnistunut. Näitäkin treenejä kun on kertynyt paljon. Pitää vaan jälkeenpäin analysoida mikä meni väärin treenin suunnittelussa ja mitä olisi voinut tehdä toisin, jotta olisi tullut onnistuminen. Ajatuskin siitä, ettei me olla koiralle reiluja, tuntuu itsestäni aina pahalta. Ne kun eivät voi meitä ohjaajiaan valita.

On uskomattoman hienoa löytää jossain vaiheessa, kokemuksen ja yhdessä tekemisen myötä, se yhteistyön kupla, joka sulkee ympäröivän maailman ulkopuolelle ja jättää jäljelle lopulta vaan koirakon, eli Meidät.