lauantai 11. kesäkuuta 2011

Rodusta... vai Romeosta?

Romeo - rakas pitkispoikani, on opettanut minulle koirista nyt jo enemmän kuin mikään aikaisempi koirani. Romeon kanssa ollaan käyty melkoinen koirien korkeakoulu jo nyt ja kummatkin opetettu toinen toisiamme - paljon. Viimeistään tässä vaiheessa on pakko sanoa, että olipa onnistunut rodun valinta tuo pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira. Ja vielä erityisesti juuri tuo pentueen suurin ja ekana syntynyt päällepäsmäri riiviö. Itkua ja hammasten kiristystä on ollut paljon sen jälkeen kun Romeo perheeseen tuli, kuten tietysti yhtä paljon hauskuutta, iloa ja tietenkin niitä vaarallisia tilanteita, eikä yksinkään ole tarvinnut olla. Varjona hän kulkee mukanasi... Kuten kasvattaja joskus mainitsi, niistä vähän haasteellisimmasta koirista tulee sitten ne kaikkein parhaimmat koirat ja näinhän se taitaa mennä. Oma rotu, skotlanninterrierin kaveriksi ;), on löytynyt.

Helpompiakin rotuja olisi ollut aikoinaan tarjolla. Jossain vaiheessa toivoin kovasti, että rotuvalinta olisi ollut sittenkin ihan toinen. Joku vähän sosiaalisempi ja vähemmän pidättyväisempi rotu... ei holsku. Ei, lähes mikä muu tahansa... Rotu, mikä tulisi toimeen toisten koirien kanssa ja jonka reaktionopeus olisi huomattavan paljon matalampi kuin mitä se holskulla on. Voisi lenkkeillä ilman, että silmät pitäisi olla selässäkin, eikä lenkeillä aina tarvitsisi niin skarpata mitä seuraavan mutkan takaa tulee näkyviin ja mitkä kierrokset holsku taas nostaa...


Mutta. Tuosta peijakkaasta kasvoikin mukava otus. Nyt kun katselen sitä ja vertaan esim. sitä siihen mitä se on vaikkapa vuosi sitten otetuissa koirakoulun tokovideoissa niin muutos on melkoinen. Silloin se oli käytökseltään hyvin epävarma ja olemukseltaankin melkoisen luihu (silmistä näki pelon ja arkuuden) ja varsinainen rähinäroope. Hyökkäili toisia koiria kohti aina tilaisuuden tullen (varulta rähisi myös nartuille ja pennuillekin vaikka koiria ei nuuskuteltukaan) ja suhautui varauksellisesti myös vieraisiin ihmisiin. Saattoipa jopa muristakin ja hyökkäillä kohti jos ei ollut varuillaan. Tuntui, että sen mielessä vaaroja vaani ihan kaikkialla. Se pelkäsi, eikä luottanut minuun eikä elämään. Opetus tässä oli, että onnellinen holsku on vasta silloin kun sillä on johtaja, johon koira luottaa sataprosenttisesti ja jota koira kunnioittaa. Tämä johtajuus on ansaittava, eikä se missään tapauksessa tule koiraa rankaisemalla, vaan yhdessä asioita tekemällä, rakkaudella ja myös rajojen asettamisen myötä. Toisin kuin monet muut tuntemani rodut, Romeo (holsku?) kokeilee monta, monta kertaa oletko varmasti edelleen tätä mieltä...? Eli pyrkyri se on, jos sen annetaan  näin laumassa toimia. Päätä ei siis puskiin, vaan nimenomaan rohkeasti paikkoihin, joissa ongelmia on.

Se mikä on muuttunut vuoden sisällä melkoisesti on, että koira on saanut ihan valtavasti itsevarmuutta ja se loistaa sen koko olemuksesta. Asento on nykyisin yleensä aina ylväs ja silmissä rauhallinen ja luottavainen katse. Työtä ollaan tehty yhdessä. Toinen toistamme kasvattaen ja pelkoja kohdaten. Johtajuus on nyt kunnossa ja koira luottaa minuun ja siihen, että sen ei tarvitse pelätä eikä hoidella mitään tilanteita, joten se saa vaan olla. Rentous koiraan löytyi tätä kautta. Nyt se ei pelkää enää mitään, epävarmasta koirasta on tullut pentuajan jälkeen taas ihailtavan rohkea ja luottavainen. Romeo käyttäytyy yleensä arvokkaasti viitsimättä välittää enää vieressä räyhäävistä ja sitä provoisoivistakaan koirista. Ihmisiin se suhtutuu nykyisin luottavaisesti ja hämmästyttävän levollisesti. Nuolee jopa joidenkin vieraidenkin ihmisten kasvoja, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan Romeon tekevän. Sitä saa kopeloida mielin määrin ilman, että Romeo kiemurtelee tai peruuttelee yhtään. Hoh-hoijaa-asenne kuvaa sitä hyvin. Mikä muutos aikaisempaan!

Olisiko tämä kaikki sitten vaan sitä holskun aikuistumista? Jotenkin tällä tarinalla yritän valaa toivoa niihin, jotka kamppailevat holskunuorukaisten  (kusipäisten?) kanssa ja pahimmassa tapauksessa koirasta jopa luovutaan juuri tuossa haastavassa vuoden, molemmin puolin, iässä. (syitä toki on monia muitakin koirasta luopumiseen...) Valitettavan usein holskuissa kun näitä kodinvaihtajia juuri tässä iässä on. Kaikki työmäärä mitä teet koirasi eteen tuossa iässä teet, korvataan kyllä moninkertaisesti ja palkinto jonka koiran kanssa tehdystä työstä saat, korvaa kaiken työmäärän moninkertaisesti. Itse olen sitä mieltä, että koiran elämässä niihiin kahteen ensimmäiseen vuoteen tulee tehdä enemmän töitä ja panostaa tähän aikaan erityisen hyvin. Hyvä pohjatyö kun kantaa hedelmää pitkälle koiran tulevaisuuteen ja onnellinen, hyvin käyttäytyvä ja tasapainoinen koira on aina iso ilo omistajalle.

On ne vaan vallan hauskoja ja ihania epeleitä, nuo holskut!

4 kommenttia:

  1. Mielenkiinnolla lueskellut blogiasi ja siinä on viisaita kirjoituksia, kun vaan osaisi siirtää kirjoitetun mukaan omaan holsku elämään :) Varsinkin tämä pätkä antoi ajattelun aihetta ja vinkkejä miten toimia. Kiitos mahtavasta blogista :)
    T: Kapun emäntä

    VastaaPoista
  2. Kiitos... =) Mukava jos näin on.

    Tsemppiä kovasti elämään Kapun kanssa. Kovasti olette työtä tehneet ja varmasti Kapusta kasvaa vielä oikein hieno koira, mitä se jo nyt on. Joten kärsivällisesti ja luottaen vaan yhdessä eteenpäin. Seurailen Kapun elämää suurella mielenkiinnolla, joten kertoilehan aina teidän uusia kuulumisia.

    VastaaPoista
  3. Eksyin kiertotietä selailemaan blogiasi ja huomaamatta sitä lueskellessa vilahti tunti jos toinenkin! Kerrassaan ihailtavaa työtä olet Romeon kanssa tehnyt, ja paljon onnea JVA:sta! :)
    Rehellisesti ja avoimesti kirjoitettu tarinasi taistosta murkkupirulaisen kanssa ja lopputuloksena saavutettu sujuva yhteispeli tsemppaavat minuakin painimaan oman hollanninhirmuni kanssa (jonka murkkuikä alkaa onneksi vihdoin taittumaan). Yhtälailla minäkin alkuun luulin omistavani ongelmakoiran - mutta ehei, se onkin vain holsku! Iän karttuessa alan vahvasti epäillä että siinä olisi sittenkin potentiaalia vaikka mihin, kunhan ensin saan itselle käsiini oikeat narut mistä vedellä.
    Lisäsin blogisi omalle linkkilistalleni (mikäli se on ok). Mukavaa syksyä ja treenausintoa teille!
    t. Jenna&Rino

    VastaaPoista
  4. Tuossa Jennan lausessa on kiteytettynä tuo mitä itsekin kovasti jossain vaiheessa mietin - ongelmakoira vaiko vaan nuori holsku?

    Onneksi nuoret holskun retaleet kuitenkin kasvavat ja kun ihmeen kaupalla saavat edes vähän järkeä sinne kovaan päähänsä...

    Lueskelin teidän blogia (linkitin myös teidät)ja kovin tuttuja juttuja siellä vilisee. Agility on siinäkin mielessä aivan mahtava harrastus nuorelle holskulle, että sen lisäksi, että ne tykkäävät siitä, se myös opettaa koiraa hyvin odottamaan ja työskentelemään paikassa, jossa on toisia koiria. Meillä ainakin agilitytreenit ovat tehneet Romeolle todella hyvää pääkoppansa puolesta. Kun tarpeeksi joutuu sietämään muita koiria, eikä mitään kummempaa silloin kuitenkaan tapahdu kun, että tehdään mamman kanssa mukavia juttuja yhdessä, koira saa lisää itseluottamusta ja sitä kautta rähinäkin jää/vähenee.

    Rapsuja Rinolle ja treeni-intoa teille!

    Tämä kaikille teille, joilla on tällä hetkellä murkkuikäisiä holskuja ja varsinkin näitä ihania mamman kultapoikia: Osanotto ja kovasti voimia, kyllä se siitä vielä helpottaa... ;D

    VastaaPoista