tiistai 30. elokuuta 2016

Jälkiviisaus on parasta viisautta


Romeo on tämän postauksen kuvissa 7 v. ja 5 kk. 


Roomaan on monta tietä ja jokaisella on valittavana vaihtoehtoja miten sinne mennä vai jättääkö ehkä kokonaan menemättä... E.T.n tottelevaisuuspäivässä oli koirakkona mukana pk-holsku. Sitä katsoessa tulvahti taas mieleen pohtia, entä jos kaikki olisi tehtykin eri tavalla Romeon ollessa pentu ja nuori koira? Olisko se nyt yhtään erilaisempi, "parempi" tai olisiko sillä ehkä enemmän koulutustunnuksia? Niitähän kaikki pk-harrastajat kuitenkin janoavat...? Totta puhuen, Romeon kohdalla en välitä pätkääkään koulutustunnuksista tai niiden puuttumisesta, mutta muuten aiheena "holskun koulutettavuus" kiinnostaa ja herättää tunteita. En todellakaan väitä, että toisella tavalla alun tekemisellä minulla olisi vaikkapa nyt juuri niitä koulareita tekevä pk-koira, mutta silti ajatus on vaan niin herkullinen pyöriteltäväksi. Ja kyllä - aika paljon kouluttaisin nyt Romeota samoin kuin miten on menty Myynkin kanssa, mutta joitakin asioita korostaisin vielä kun kyseessä on holsku. Itsenäisenä ja vähemmän mielyttämisenhaluisena holsku on kuitenkin paljon vaikeampi kouluttaa kuin mitä belgi on. Jälkiviisaana on aina helppo huudella, mutta jos joku välttää edes osan noista omista koulutusmokista holskunsa kanssa niin olen iloinen! Tarkennattakoon vielä sekin, että aina kun puhun holskusta, puhun vaan pitkäkarvoista, joista itselläni kokemusta. 

Meidän tekemiä koulutusvirheitä voin luetella useitakin. Aloitetaan. Mentiin mukaan tunnin perustottelevaisuuskoulutuksiin. Tottelevaisuuskoulutuksissa ei sinällään ole yhtään mitään vikaa. Ne ovat hyvää sosiaalistamista nuorelle koiralle ja kohtaamis-/ohittelutreenejä voi tehdä hallitusti ja turvallisesti. Muutenkin holskun kanssa sosiaalistaminen kannattaa tehdä pitkän kaavan kautta. Varsinkin kun kyseessä on urosholsku. Ei siis mitään näitä vastaan, mutta sitten se muu. Voi miettiä miten käy koiran vireen kun luppoaikaa treenikentällä on paljon? Jää aikaa erilaiselle sijaistoiminnoille. Hajuille ja ympäristölle. Pentu oppii heti vääränlaisen työskentelymoodin ja äkkiä ollaankin siinä virpomisvaiheessa. Miten saada holskun huomio puoleensa kun ympäristö kiinnostaa? Kentällä voi nuuskutella, seurailla muita koiria, eikä kontaktia tarvitse pitää kuin aina silloin tällöin, josta saa vielä nakkiakin suuhun. Luppohetkiä välttäisin holskun kanssa viimeiseen asti. Itsenäisenä rotuna holskun saa kyllä helposti kiinnostumaan ympäristöstä ohjaajaa enemmän tai sitten se vetäytyy omaan maailmaansa tekeytymällä passiiviseksi. Holskun ollessa kyseessä tämä käy vieläpä hyvin helposti. 



Ei nyt ehkä yllätä ketään, mutta vaihtoehtona tälle pitäisin lyhyitä, suunnitelmallisia kentällä käyntejä, jossa vietti ja vire nostettaisiin mahdollisimman ylös. Kentälle tuloa korostaisin ja sitä millä ilmeellä koira kentälle tulee. Pointtina tässä, että matalaviettiselle koiralle opetettaisiin heti oikea tunnetila. Kentällä tapahtuu koko ajan jotain superhauskaa. Jälkimmäinen käynti voisi koostua pelkästä ohjaajan kanssa leikistä, ekassa setissä esim. imutusseuraamista vaikkapa lähes juosten, jäävejä ja mikä tärkeintä - ei yhtään luppoaikaa tai aikaa jolloin ohjaaja ei ole koiralle täysillä läsnä! Jännitettä käyttäisin paljon. Ohjaajan tulee omalla äänenpainoillaan ja -sävyillään tehdä koiralle itsestään mahdollisimman kiinnostava. Ohjaaja voi heittäytyä täysillä mukaan, kunhan muistaa, että koiran rooli tulee olla se aktiivinen. Olet onnistunut jos koirasi ei näe kentällä muita kuin sinut! Aikuisen holskun kanssa tämä on hyvin haastavaa, mutta entäpä jos tätä olisi tehty ihan pennusta asti ja koira olisi oppinut sisäistämään tuollaisen toimintamallin? Jos koiraa ei tekeminen kiinnosta, niin koira viedään autoon. Vastahakoista, huonossa työmoodissa olevaa koiraa on turha lähteä kentällä virpomaan. Viimeistään silloin alkaa ohjaajan nutturaa puristamaan ja tämä taas on huono lähtökohta holskun koulutukselle. Murrosikäisen holskupojan kanssa pitäisin lähinnä suhdettta yllä, enkä edes yrittäisi tuossa iässä ajaan sisään mitään uutta. Kannattaa muistaa, että holsku aikuistuu paljon myöhemmin kuin monet muut paimenkoirat. Kannattaa siis unohtaa kiire ja ajattelumalli, että beehoo ja ne muut tulevat läpäistä sen ja sen ikäisenä... 



Koulutuksia, joissa koira seisoskelee kentällä ja kouluttaja kertoo kuinka tehdä en suosisi holskun kanssa ollenkaan. (en tykkää tästä muidenkaan koirien kanssa) Koira voi odotella nämä ajat autossa, häkissä. Kun holskunpoikanen tulee kentällä silloin tapahtuu aina. Tietenkään kokeissa ei tapahdu, mutta pennun/nuoren holskun kouluttamisessa tulee tapahtua... Lähtisin holskun kanssa aina siitä, että valmiina olisi hyvä ja suunnitelmallinen treenisuunnitelma joka treenille, joka nopeatempoisesti viedään läpi. Vasta kun koira on autossa/häkissä mietitään mikä treenissä meni hyvin tai mikä meni vikaan. 


Useimmat pitkäkarvat eivät ole ahneita, joten ruokaa tarvitsee monen kohdalla arvottaa jossain määrin. Kissanruoka, kanan sydämet ym. superherkut kannattaa kokeilla ja valita niistä se paras. Treeneihin tulee tietenkin aina nälkäinen koira. Tottiksessa en kuitenkaan herkuilla kovin pitkälle kouluttaisi, jotta viettiä saataisiin kaivettua mahdollisimman varhain.

Mitään leluja en antaisi holskulle vapaa-ajalla. Holsku kun on ns. itsetyydyttyväinen rotu, eli että se keksii kyllä leluilla omaa kivaa, eikä tarvitse tähän(-kään) ohjaajaa. Jos koira leikkii yksikseen rievulla/pallolla vapaa-ajat, se purkaa itseään, eikä palkan eteen ole mitään syytä ponnistella. Leluilla leikitään vaan koulutusmielessä ja aina yhdessä ohjaajan kanssa. Leiki, leiki ja vielä kerran leiki holskun kanssa. Opettele myöskin leikkimään oikein kysymällä rohkeasti neuvoja kokeneemmilta, koska leikittäminenkin on yllättävän vaikeaa!

Aika monelta pitkäkarvalta löytyy kuitenkin taisteluhalua ja jonkin verran saalisviettiä. Diselmalli käynnistyy hitaasti, mutta puuskuttaa kohtuullisesti kunhan sen ensin saa käyntiin. Tässäkin korostaisin sitä, että kaikki super loppuu lyhyeen. Treenit ovat ohi aina silloin kuin holskulla on ilo ylimmillään. Kentältä poistutaan voittajana, saalispalkka suussa juosten lujaa autolle. Pissoja ei tehdä koskaan treenejen aikana, eikä penkan vieruksilla olevia pissoja ole lupa lussuttaa edes kentältä poistuessa tai sinne tullessa. 


Ohjaaja karkaa heti jos holsku ei pidä kontaktia tai ohjaaja tekee käännöksiä oikealle. Liina-apua voi käyttää, jotta holsku saa vähän ponnistella pitääkseen seuraamispaikkansa. Lyhyitä monipuolisia treenejä riittävän usein, eikä toistoja. Ei mitään kaavamaista! Ohjaaja on aina koiran tukena, eikä hänellä saa nuttura puristaa jos koira ei selviydy sille annetusta tehtävästä. Herkkänä koirana holsku valitsee mielellään passiivisuuden jos omistajan käytös on yhtään paineistavaa. Turha mennä kentälle jos oma sydän ei ole mukana ja riittävä rentous puuttuu ohjaajalta. 

Kun turhat paineet ja tulostavoitteet karsii ensin itseltään, koulutuskin alkaa sujua väittää allekirjoittanut. 


Kun ohjaaja kutsuu, silloin tullaan lujaa.


Ei hinkata, eikä vaadita täydellisyyttä. Vähän perusasennoista seuraamiseen lähtöjä. Sinnepäin tekemistä voidaan mielestäni palkata hyvinkin holskun kanssa jos vire on muuten hyvä. Holsku saakin olla treeneissä vähän röyhkeä ja possu. Vietin noustessa se kestää näin paremmin korjaamistakin ja tässä vaiheessa voidaan epäkohtiin puuttua. Kannattaa muistaa kuitenkin, että holsku on herkkä koira. Kovalla kädellä ja pakotteella et holskua kouluta koskaan. 


En väitä, että näilläkään neuvoin pk-holskujen tulostilastot kirkastuisivat, mutta itse en jaksa uskoa siihen myöskään, että matalassa vietissä treenattavat holskut koskaan myöskään niitä tuloksia tekevät. Paljon olen nähnyt holskuja treenattavan juurikin niin, että vietti on alhaalla ja tehdään tekniikkaa. Koiran koko olemuksesta näkee että, tekeminen on tylsää. Motivaatio ei riitä ja koira alkaa haahuilla muualle. Tämä taas alkaa luonnollisesti harmittaa ohjaajaa ja äkkiä oravanpyörä onkin valmis. Kenelläkään ei ole enää kivaa. Holsku tuomitaan holskupiireissä kuuluisaksi paskaksi, ohjaaja huonoksi jne. 

Miksikö tätä tänne kirjoitan? Siksi. että minulla on tästä kaikesta omakohtaista kokemusta. Kantapään kautta opittua. Kun toiveet ja odotukset eivät kohdanneet. En osannut, eikä myöskään koira osannut. Palapelin palat loksahtivat paikoilleen vasta kun luovuin tulostavoitteista ja rentous astui mukaan kuvioihin. Ei ollutkaan enää pakko suorittaa, eikä saavuttaa. Oli vaan koira ja minä. Lopullisen armahduksen annoin itselleni kun koirallani todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Kaikki vetämättömyys ei ollutkaan koulutuksesta johtuvaa. En ollutkaan niin huono kouluttaja kuin mitä holskun kanssa tunsin olevani. Koiralla vaan oli paha olla. Ajoittain se oli sairas ja väsynyt. Enää ei ollutkaan tärkeintä muu kuin se, että koira alkaisi voida hyvin. Arvomaailma muuttui ja aloin nähdä koiran toisin. Se sai lääkkeensä, piristyi ja alkoi itse aktiivisesti haluta sitä, että tehdään jotain yhdessä. Nykyään kuitenkin kaikki tapahtuu täysin koiran ehdoilla. Romeo on koirana antanut uskomattoman paljon ja opettanut sitä mitä on kouluttaa, saavuttaa, epäonnistua, iloita ja tuntea suurta ylpeyttä. Tunteiden koko kirjo on menty moneen kertaan laidasta laitaan läpi. Muistan aina päivän jolloin itkin sitä kun Romeo murahti näyttelytuomarille ja lensimme hylsyn kanssa kehästä. Kun se murisi kaikille ihmisille ja rähisi muille koirille, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Käänteentekevä ajanjakso, jolloin sisuunnuin ja päätin, että vielä joskus siitä kasvaa hieno ja hyväkäytöksinen eläin. Kasvoihan siitä. Jäljesysvalion saavuttaminen, muotovalion arvo, TK1, agissa kisaaminen ja kaksi hienoa, tervettä ja hyväluonteista jälkeläistä. Tänä päivänä olen Romeosta ainoastaan aidon ylpeä. 

Aina ei voi saavuttaa sitä mitä haluaa, mutta aina voi jotakin oppia. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti