pk-hommia

Treenikuulumisia, eli aloitellaan hausta. Ensinnäkin ikävää, ettei tänä vuonna järjestetty haussa rotumestiksiä, eikä edes pm-kisoja. Koira kun olisi koekunnossa, niin sitten ei ole kokeita. Vähän turhauttavaa, mutta elämä on. Toisaalta, nyt on ainakin hyvää aikaa hioa kaikenlaisia juttuja kuntoon.

Haussa on tehty syksyn aikana teemoittain mm. sisääntulotreenejä, lähimaalimiestreenejä, kikkailtu piilojen ja tyhjien kanssa ja tehty myös pitkää rataa. On yritetty tehdä treeneistä Myylle vaihtelivia, mielenkiintoisia ja pyritty pitämään opittua yllä. Mukavinta on, että maalimiesmotivaatio on Myyllä tosi korkealla ja sitä ei haittaa isotkaan häiriöt, kun työviitta on vedetty harteille. Yhdessä treenissä keskelle hakualuetta olivat eksyneet kuljeskelemaan nainen ja pieni koira. Myy ilmaisi maassa makaavan maalimiehen asianmukaisesti, pieni vilkaisu sivulle paljasti mulle ja maalimiehelle, että toimia seurasi ihan vierestä utelias silmäpari... Plussaa on erittäin hyvä maalimiesmotivaatio, hyvät ilmaisut, syvät pistot, maalimiehiä ei jää metsään. Miinusta taas on laajat ja ajoittain vinot pistot, yleinen malttamattomuus, eli toisin sanoen se hallinnan puute... Parannettavaakin siis löytyy. Myyllä tuntuu välillä olevan vallalla vähän ajatus "koko alue kerralla haltuun, ohjaajasta viis...". Sisääntulotreenien tekeminen vähän paransi asiaa. Selväksi on tullut myös se, että ennen treenejä Myyn kannattaa antaa päästellä huoletta höyryjä ulos, jotta radalla nähdään parasta tekemistä. Haku on kuitenkin parasta meidän molempien mielestä ja me treenataan, vaikka tälle vuodelle tuskin kokeita tuleekaan.

Ollaan puuhattu myös jälkien parissa. Janat alkavat toimia jo ilman apujakin, mutta eka keppi meinaa nyt sitten jäädä. Jonkun asian kun saa kuntoon, niin joku toinen kohta sitten hajoaa. Näinhän se aina menee. Omaan makuun Myy saisi ajaa syvemmällä nenällä ja rauhallisemmin, mutta vaikka jarrua painaa kuinka niin Myy ryysii, kun siitä jäljestäminen on vaan niin siistiä... Tässäkin lajissa pidän hyvänä tämän hetkistä Myyn hyvää motivaatiota. Se todella tykkää tästäkin hommasta ja kun kepeistä saa vieläpä maksamakkaraa niin a vot!

Tässä tämän päivän treeni, vaikka vuosiluku videolla viittaakin viime vuodelle...



Nyt on se ihan paras aika vuodesta! Ilma on viilentynyt, syksyinen luonto on kauneimmillaan ja metsä kutsuu puoleensa yhä uudelleen. Paljon aikaa tulee käytetettyä nyt ihan vaan lenkkeilyyn. Metsässä olo kun rentouttaa ihan parhaiten. Akut on ladattu joka kerta, kun metsästä tulee pois, tykkään!

 

Hurrikaani Florence

Lainaan blogiani nyt vähän muuhun, kun siihen mihin se on tarkoitettu, jotta saan purkaa omia tunteitani.

Kaikki alkoi siitä, kun esikoiseni lähestyi minua viime tiistai aamuna whatsupilla ja kysyi: "Äiti, ootko lukenut uutisia...? " Kysymys, jota olen mielessäni jollain tavalla vähän pelännyt siitä asti, kun lapseni lähti opiskelemaan Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinaan. Vastaan: "En. Miten niin?" " No, tänne on iskemässä loppuviikosta hurrikaani, joka on nyt asteikolla 4/5 ja sen epäillään nousevan tuohon suurimpaan kategoriaan... Tänne on julistettu hätätila."

Näiden sanojen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Luin heti kaikki mahdolliset uutiset asiasta. Odotettavissa olisi lehtitietojen mukaan aivan valtavaa tuhoa. Jotain täysin ennennäkemätöntä oli tapahtumassa. Tällaista myrskyä ei ollut koettu Yhdysvaltojen historiassa aiemmin ja myrsky suuntasi suoraan kohti pohjoista alueelle, jossa ei olla totuttu hurrikaaneihin. Tuulen voiman uskottiin yhä yltyvän viikon varrella jopa viidenteen kategoriaan. Myrskyn keskus matkasi suoraan kohti Pohjois- Carolinaa, eli juuri siihen paikkaan missä esikoiseni oli.

Tunsin siitä hetkestä lähtien jotain niin syvää ja käsittämätöntä ahdistusta, ettei sitä voi millään sanoin kuvata. "Menetänkö rakkaan lapseni? Kuoleeko hän Yhdysvaltojen hurrikaanissa? Miksi hän edes lähti sinne missä hurrikaaneja saattaa olla? " Luin jatkuvasti uutisia ja ahdistuin yhä vaan syvemmin. Myrskyn tuohovoiman odotetaan olevan valtava. Koko maailma puhuu Florencesta ja seuraa myrskyn etenemistä.

Mitään en voi tehdä lapseni eteen. Pitää vaan odottaa ja luottaa siihen, ettei mitään pahaa tapahdu. Ajan hidas kulku on valtavan piinaavaa. Osa Pohjois-Carolinan ihmisistä lähtee myrskyä pakoon kauemmaksi sisämaahan, osa ihmisistä jää alueelle. Etelä-Carolinaan on annettu evakointimääräys ja  ihmisiä kehotetaan poistumaan alueelta. Koko osavaltioon on julistettu hätätila. Lapseni miettii yhdessä opiskelijatovereidensa kanssa, lähteäkö vai jäädä yliopiston kampusalueelle, joka sijaitsee Pohjois- Carolinassa Raleighin kaupungissa. Raleighista rannikolle matkaa on 300 km. Aika paljon, mutta maa on tasaista ja Raleigh kuuluu tulva-alueeseen. Koulussa opettajat sanovat, että voitte joko jäädä tai lähteä. Päättäkää itse. Koulu sulkee ovensa paria päivää ennen myrskyä.

Ihmisten paetessa lähestyvän myrskyn tieltä, sanon lapselleni, että lähde pois alueelta nyt kun vielä ehdit. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä tuleman pitää ja millainen myrsky loppujen lopuksi on. Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Paljon ihmisiä pakenee sisämaahan ja tiet ruuhkaantuvat. Pelkästään kampusalueella opiskelijoita on 35 000. Heitä ei ihan yhdellä bussilla evakoida. Useilta bensa-asemilta on jo loppunut polttoaine. Mikä olisi sitten määränpää sisämaassa? Hotelli, joka mahdollisesti olisi jo tässä vaiheessa täynnä? Onko se turvallinen myrskyn kannalta? Entä, jos juuttuu autolla ruuhkaan tai bensa loppuu matkalla? Eniten hirmumyrskyissä ja hurrikaaneissa kuolee ihmisiä, jotka jättävät kotinsa. Tulvavedet nousevat ja huuhtovat tieltä autot mukanaan ja sen mukana ihmiset. Lapseni päättää jäädä kampusalueelle, koska monet paikallisetkin jäävät. Tässä vaiheessa ei tiedetä onko päätös hyvä vai huono. Kun päätös jäämisestä on tehty, sitä ei enää viime hetkillä voi muuttaa. Elämä paikan päällä jatkuu odottavana, mutta rauhallisena. Ihmiset käyvät vielä baareissa, jonka jälkeen he varautuvat vastaanottamaan myrskyä omissa kodeissaan tai ystäviensä ja läheistensä luona. He, jotka asuvat ensimmäisissä kerroksissa lähtevät alueelta pois, koska tulvat ja veden nousu on odotettavissa myös Raleighissa. Asuinrakennus, jossa lapseni asuu, on kuitenkin kivitalo, jossa on 9-kerrosta. Sen pitäisi kestää tuuli, eikä ainakaan tulvavesi nouse niin korkealle. Odotettavissa on myös mahdollisia pitkiä sähkökatkoksia. Alueella on ollut koko ajan hellettä yli 30 astetta, joten siinä vaiheessa kun ilmastointi katkeaa, taloissa tulee olemaan tukalan kuuma. Juomavedet loppuivat kaupoista noin viikkoa ennen myrskyn tuloa, joten hamstratuilla vesivarastoilla on pärjättävä. Ihmiset hamstraavat vielä viime hetkillä lisää ruokaa ja tarvikkeita. Kaupan hyllyt ovat jo tyhjät. Amerikkalaiset opiskelijat hamstraavat lähinnä karkkia ja limsaa ja muut vähän terveellisempää...

Alkaa piinaava ja pitkä odotus. Iltapäivälehdet ottavat tilanteesta kaiken irti. He revittelevät joka päivä valtavia tuho-otsikoita. Mitä hurjempia juttuja saadaan aikaan, sen parempi. Lapseni kieltää minua jo lukemasta iltapäivälehtiä ja sanoo, ettei Pohjois- Carolinassa ole oikeasti mitään hätää. Heidän uutisissaan kerrotaan maltillisesti, että tuuli ei tule olemaan kovinkaan kova, mutta rankkasateita ja sen myötä tulvia on luvassa. Sademäärän oletetaan olevan parissa päivässä se, mikä määrä täällä sataa puolessatoista vuodessa. Olen silti huolissani lapseni puolesta. Luonnon voimien edessä olemme pieniä ja heikkoja. Kukaan ei voi olla täysin varma siitä mitä tulee tapahtumaan. Tunnen olevani koko viikon vaan pelkkä kuori, joka toimii automaattiohjauksella arjessa. Käyn töissä ja hoidan koirien perustarpeet, en muuta. Öisin en saa unta. Herään vähän väliä katsomaan uutisia. Sydän on koko viikon lapseni luona. Montaa kertaa viikon aikana kyyneleet tulevat ja itken. En osaa olla katsomatta noita viikon varrella tulevia paskauutisia. Rukoilenkin iltaisin.

Päivät matelevat piinaavan hitaasti, pahin myrsky on onneksi tyyntynyt ja se on enää vaan asteikolla kaksi. Silti myrskyn läpimitta on valtaisa ja tuhovoima edelleen suuri. Meterologit arvioivat ympäri maailmaa tarkkaa paikkaa mihin myrsky rannikolla iskeytyy varhain perjantai aamuna Suomen aikaa. Myrskyn voiman uskotaan ylettyvän pitkälle sisämaahan ja osuvan poikkeuksellisen pohjoiseen. Raleigh mainitaan jatkuvasti uutisissa, tai ainakin mun silmään se pomppaa sieltä koko ajan. Kaikki tiedotusvälineet täällä ja maailmalla seuraavat myrskyn reittiä. Yhdysvaltojen itärannikko tulee hyvin nopeasti tutuksi, kun googletan kaupungeja ja niiden sijainteja. Paikkoja, joihin myrskyn odotetaan yltävän. Löydetään netin kautta Raleighin paikallinen suora uutislähetys, joka näyttää livelähetystä paikan päältä ja seuraa ja arvioi myrskyn etenemistä. Viimeinkin saadaan ensi käden tietoa myrskystä ja sen etenemisestä. Myrskykartat näyttävät pitkästä aikaa helpottavilta meidän osalta. Hyvällä tuurilla myrsky kiertää Raleighin kokonaan. Käydään lapseni kanssa videopuheluita ennen myrskyn tuloa. Opiskelijat ovat valmistautunut lähestyvän myrskyn tuloon kampuksella. He ovat ostaneet herkkujen ja ruoan lisäksi mm. lautapelejä ja sähkölamppuja, jos aika alkaa käydä pitkäksi sähkökatkosten takia...

Torstai on viikon ehkä se kaikkein raskain päivä. Odotan jo sitä, että myrsky iskee ja tietää mitä se tuo tullessaan. Viikon mittainen piina olisi viimeinkin kaikilta osapuolilta ohi. Varhain perjantai aamuna myrsky sitten saapuu rannnikolle. Rannikolla puhaltaa voimakas tuuli ja merivesi nousee monien metrien korkeuteen aiheuttaen mittavia tulvia. Rannikolla olevat talot ovat myrskyn armoilla. Kaikki eivät ole sielläkään kotejaan jättäneet, vaan yrittävät sinnitellä alueella. Alue peittyy osittain veteen, jota vyöryy mereltä ja tulee sateena taivaalta. Joet tulvivat ja vedenpinta nousee. Hetkeen en saa yhteyttä lapseeni ja se hiukan huolestuttaa. Puhelinmastot ovat voineet katketa tuulessa, joten tähän olin osannut varautuakin. Sitten tuleekin se viesti, jota niin kovasti odotin: "Täällä ei tuule, eikä sada. Olen nukkumassa, nuha on pahempi kuin tää myrsky...."  Hymyilen ja raskain paino sydämeltä häviää. Myrskybongarit laittavat videoita nettiin ja Yhdysvaltain itärannikko näyttää hurjalta. Myrsky hidastaa kulkuaan ja jää rannikolle pyörimään. Se kiertää Raleighin lähes kokonaan. Raleighissa satelee hissukseen, eikä juuri edes tuule. Olen niin helpottunut, etten tiedä miten olisin. Varoittelen kuitenkin lastani menemästä vielä ulos kaiken varalta. "Hmmm... tuolla kyllä ihan ajelee autot ja ihmiset kävelevät. Kauppoihinkin tuodaan taas tavaraa... "

Iltapäivälehtien liioittelu varsinkin täällä Suomessa on ollut todella ylimitoitettua ja hyvin voimakkaasti dramatisoitua. En viitsi mainita tässä tuon viikon aikana vihaamani lehden nimeä, mutta mitään mitä tuo iltapäivälehti kirjoittaa, ei kannata ottaa kovin vakavasti... Media voisi kyllä vähän paremmin huomioida sen, että monesti näillä katasrofialueilla on mukana ihmisten läheisiä ja rakkaita ja heille nämä uutiset ovat jo sinällään melko pysäyttäviä ihan ilman mitään ylimääräistä dramatisointiakin. Yle Uutisten linja sen sijaan on ollut erittäin hyvä ja asiallinen, vailla mitään turhaa dramatiikkaa. Hetkittäin sain jopa vähän lohtua näistä uutisista ja voimaa jaksaa pitkän viikon varrella. Heidän uutisoinnissa kun ei ihan sentään maailmanloppua luvattu tälle alueelle.

Fb:ssä kiertää hyvin nykypäivän iltapäivälehtiä kuvaava video, jossa uutisankkuri meinaa lähteä lentoon tuulessa yrittäen pysyä hajareisin pystyssä, kun taas takana pari nuorta kävelee ihan normaalisti...

>> LINKKI tähän videoon

Viime viikko oli elämäni raskain. Olen onnellinen kun tämä kaikki on viimeinkin ohi. En olisi koskaan uskonut, että joutuisin näin pelkäämään oman lapseni puolesta. Pelkäämään juuri Yhdysvaltoihin iskevän hurrikaanin tähden. Eihän ne siellä tapahtuvat asiat meitä millään tavalla kosketa, eikä meidän tarvitse heidän asioistaan välittää. Kokemus opetti paljon myös itsestäni. Osaan paremmin arvostaa ja nähdä asioita uudella tavalla. On liian helppoa sulkea silmänsä luonnon katastrofeilta, jos ne eivät kosketa itseä ja ne tapahtuvat jossain kaukana. On ihan liiankin helppoa olla välittämättä. Yhdysvalloissa ihmisiä autetaan. Yhteisöllisyys on siellä todella suurta hädän hetkellä. Valtavat avustusjoukot ovat olleet koko ajan toimintavalmiudessa ja siellä oli varauduttu paljon pahempaankin. Avustusjoukot auttavat oman turvallisuutensa vaarantaen heitäkin, jotka jäivät rannikolle omiin koteihinsa evakointikäskystä huolimatta omalla vastuullaan... He, jos ketkään ovat todellisia arjen sankareita.

Olen valtavan kiitollinen kaikille teille ihanille, jotka piditte mua pystyssä viikon varrella. Loppujen lopuksi elämässä kaikkein tärkeintä rakkaus ja kaikkein läheisimmät ihmiset. Pitkää rakkaistanne hyvä huoli ja muistakaa rakastaa läheisiänne, mikään kun ei ole koskaan itsestään selvää.

Seuraava kappale on omistettu rakkaalle pojalleni.  >> Sydän vähän kallellaan

Laumakuvat

Muutama tuore pönötyskuva laumasta pitkästä aikaa! Ihan eivät käsisäädöt olleet kohdallaan, mutta näillä mennään. 

Kuvissa koirilla ikää: Moore 11 v. 10 kk, Romeo 9, 5 v. Myy 5 v. 8 kk. 

Kastroinnin vaikutukset

Romeo kastroitiin alkuvuodesta kiveskasvaimen takia. Toimenpidettä seurasivat epämääräiset ja melko pitkään jatkuneet kipu- ja kirputusongelmat (joilla tuskin kuitenkaan oli mitään yhteyttä kastrointiin) ja voimakas aggressio. Kortisonilla kivut ja kutina saatiin kokonaan pois ja raitapoika on nyt elänyt jo pitkään vaivatonta elämää. Kortisoni tulee olemaan Romeolla loppuelämän lääke, mutta annoskoko on saatu onneksi pieneksi. 

Kastroinnissa on hyvätkin puolensa, mutta olen todella tyytyväinen siihen, että kastrointiin päädyttiin vasta nyt. Kastroinnin seurauksena Romeolle tuli lähes välittömästi erittäin hankala turkkiongelma. Aikaisemmin Romeo pudotti kaiken pohjavillansa kesän tullen, tai viimeistään syksyllä. Jäljelle jäi ainoastaan helppohoitoinen, kevyt päällyskarva, jolla mentiin pitkälle alkutalveen. Aluskarvaa alkoi tulla taas tasaisesti vasta ilmojen viiletessä. Toisin on nyt. Karvanlähtöä Romeolla ei ole ollut kastroinnin jälkeen ollenkaan (kuten ei Myylläkään, joka on streiloitu) ja paksu ja tukkoinen pohjavilla takkuuntuu ja huopaantuu todella helposti. Harjaaminen ei oikeastaan edes auta, kun takut tulevat niin ihoon kiinni, eikä hyväkään harja tai kampa näitä selvittele. Päällisin puolin koira näyttää ihan siistiltä, vaikka todellisuudessa ja käsin tunnusteltaessa, se on pohjavillasta ihan takkuinen. Tai tällä hetkellä oli. Saksilla ongelmaa on lähestytty huonoin tuloksin takkujen ollessa ihossa kiinni ja lopulta oli pakko turvautua koneeseen ja ajella mahanalus ja takkukohdat lyhyeksi. Ensi keväänä viimeistään on varmaan pakko ajella koko otus, vaikka muuten en sitä mielelläni tekisikään. Se siitä holskun helposta turkista sitten. 

Joskus mahdotonkin muuttuu näköjään mahdolliseksi ja tämä onkin sitten se kastraation ehdottomasti parempi puoli. Romeohan on ollut koko ikänsä melkoinen mörrimöykky tämän saaren muille uroskoirille. Koiratiheys on täällä suurta, joten vieraisiin koiriin törmää lähes joka lenkillä. Ohitustilanteissa esiintynyt kaikenlainen pöhinä on nyt ihan kokonaan loppunut ja vaihtoehtona tälle toiminnolle Romeo tulee pyytämään taskusta herkkua aivan kuten Myy. Tämä on ollut kaikkinensa valtava helpotus koko laumalle, koska Myy ja Moorekaan eivät enää kiihdy ohitustilanteissa. Jopa Moore ohittelee nyt muut koirat hyvin ja hiljaa, vaikka se on ollut koko ikänsä Romeon vahvana takapiruna...

Metsässä ollaan törmätty toiseen koirakkoon niin, että en itse huomannut tulijaa ja molemmat paimenet olivat irti ja melko kaukana minusta. Molemmat tulivat kuitenkin heti kutsusta luo, vaikka olivat jo ihan nenätysten toisen koiran kanssa. Hyviä fiiliksiä on saanut tuntea nyt roppakaupalla näiden otusten kanssa ja lenkit ovat olleet mukavia ja rentouttavia.

Raitapoika on päässyt mukaan nyt enemmän tottiskentillekin, koska se ei vahdi autoa niin voimakkaasti, kuin mitä se aiemmin teki. Autosta ei kuulu nykyisin enää muuta ääntä, kun Myyn ääntelyä, koska se taas vastaavasti on lisännyt äänen käyttöä... 

Ainoa mitä Romeon pitää edelleen vahtia voimakkaasti on oma koti ja piha. Se sallittakoon hänelle.

Valoa tunnelin päässä

Janatreenejä on jatkettu ahkerasti. Paljon vaatii kuitenkin töitä joidenkin väärien asioiden korjaaminen. Ensin opittu kun tuntuu olevan varsin tiukassa noiden koiruleiden päässä.

Viikonloppuna tehtiin mm. kolmena päivänä peräkkäin kolme janatreeniä/päivä. Nyt on pyritty vaan vahvistamaan sitä, että Myy lähtisi lähetyksen jälkeen suoraan kohti takamerkkiä, jossa odottaa aina aukinainen palkkapurkki. Kepit nousevat hyvin, kun saadaan jo heti alusta oikea mielentila jäljelle.