Siellä kaikilla oli niin mukavaa...

Kahdella nollaradalla kolmosten korkkaus!

Korkattiin Myyn kanssa agin kolmosluokka Jatin marraskuun kisoissa. Oltiin mukana kolmella radalla. Ei ollut mitään odotuksia, joten yllätykseksemme saatiinkin kaksi nollarataa ja yksi kelvollinen hylky! Sijoitukset 3/27 ja 4/28, joten päästiin pokaamaan palkintojakin oikein mukavalla fiiliksellä. 💪😄Aikaa voisi vielä parantaa ja sitä on otettavissa (kontaktit!), mutta ei me myöskään kovin kaukana kärjestä olla, mikä on itselleni aika yllätys! Tuomari sanoi palkintojen jaossa, että jos osanottajia olisi ollut kolme enemmän olisi tullut serti. Hylkyradalla putken väärä pää imaisi kun koira jäi selän taakse. Yksi rima tuli myös alas.

Tykkäsin kovasti näistä Sisko Pulkkisen tuomaroimista radoista. Kivat radat kolmosen aloittelijalle, vaikka ei niitä nollia ihan hirveästi tullut. Pelkäsin ennalta lähinnä sitä, että kuinka hyvin muistan radan kun olen lähtölistassa toiseksi viimeisenä ja odotteluaikaa tulee paljon. Ei tehnyt onneksi tiukkaa ja nyt tästäkin on kokemusta. Tiukat kurvit sopivat Myylle paremmin kuin hyvin. Rimat pysyivät ylhäällä, eikä virheitä juuri tullut. Se kun nyt vaan on niin kiltti ja ihana, eikä koskaan sooloile. 💓Itsekin selvisin ohjauksista, vaikka pyörittää sai ja muutama tiukka kalastelu piti tehdä... Ei ole hukkaan menneet meidän keskiviikkotreenit, joissa on tehty jo vuosia lähes pelkästään kolmosten ratoja.

Tässä video 0-radoista

Moore 10-vuotta!!

Viime vuonna tähän aikaan sanoin, etten uskonut näkeväni päivää jolloin Moore täyttää 9-vuotta! Elämä on tarjonnut tässä meille parastaan. Saamme viettää Mooren 10-vuotisjuhlia! Voisin hehkuttaa Moorea vaikka kuinka ja paljon. Se on niin tärkeä ja rakas meille, ettei siihen riitä sanat. Humoristinen, jäyhä, samalla kuitenkin niin hauska ja hyväntuulinen. Viisas, pieni koira täynnä omalaatuisia ominaisuuksia, jotka tekevät siitä meille niin rakkaan Mooren. Moore on suuri persoona, joka ei ole jättänyt ketään kylmäksi ja jonka tuntevat - väittäisin jopa, että kaikki skotti-ihmiset ja niin monet muut. Viikonloppuna vietetään Mooren "sisäpiirin" juhlia Ruoka-teemalla ja tietenkin kokin leipomalla skottikakulla! 

Onnea maailman kultaisin pieni koira! Me Rakastamme Sinua! 💓

Vanhat koirat

tietävät ihmisten asioista

enemmän kuin ihmiset itse.

Eivätkä suostu puhumaan.

Katsovat vain säälivästi.

Tommy Tabermann

Ps. Mooren värikkäästä elämästä voi lukea mm. täältä.

Mielentilaa ja kikkarointia

Marraskuu muuttui vesisateiseksi ja lumet ovat sulaneet lähes kaikkialta. Olen varmaan niitä harvoja, joita tilanne ei ihan hirveästi harmita. Onhan se taas paljon pimeämpää, mutta toisaalta liikkuminen on kaikkialla helpompaa. Moorekin pääsee taas vähän pidemmillekin lenkeille mukaan kun ei tarvitse kahlata lumessa. Ja ai hitsi miten markkinoilla on hyviä otsalamppuja aamulenkkejä varten!

Hiihtäjät ovat joutuneet väistymään kun kirkkaroijat tulevat. 😆

Videolla mennään tosi maltilla, kun toisin paikoin oli vielä jäätä ja lunta. Jouduttiin myös ajamaan samoja reittejä takaisin päin lumen ja jään takia. Tästähän arvon prinsessa ei tykkää yhtään... "Tämä on jo nähty"-fiilis näkyy hyvin Myyn juoksussa. Tuo koira niin nauttii siitä kun maisema vaihtuu nopeaan ja matka on pitkä. 

Ollaan me treenattukin. Agissa ollaan vahvistettu nopeampia kontakteja. Nopea vapautus lelulle heti kun kriteeri täyttyy. Keinulle ja A:lle saatukin jo lisää nopeutta ja puomia työstetään parhaillaan hyvällä rytmityksellä ja nopealla palkalla.

Myyn tottiksessa ollaan tehty paljon mielentilaa ja puututtu ääntelyyn. Palkkaa hyvästä perusasennosta ja keskittymisestä. Edestä sivulle tuloja teen namilla, koska ääntelyä en saanyt lelupalkalla pois. Kaavaa rikon paljon, jotta ei ala ennakoida. Tutustuttu ensi kertaa myös 2 kg kapulaan. Paino toi mukanaan automaattisesti hyvän otteen. Olen aika innoissani tästä! Kapulaa ei vaan voi pitää löysästi edes luovutuksessa, joten ote luovutuksessa ei ole ollenkaan niin paha kuin mitä yleensä. Tällä taidetaankin treenata nyt jatkossa, koska tuntuu auttavan hyvin meidän kapulaongelmaan. 

Pakko laittaa vielä pari kuvaa luonnosta. Tähän aikaan vuodestakin on kuitenkin aika kaunista. 💗

Ihana, kamala jännitys..

kuva fb

Ihan pakko sanoa minunkin jokunen sana koe-/kisajännittämisestä ja koiran kanssa kisaamisesta noin ylipäätään, vaikka aika alkutekijöissä tässä itsekin vielä ollaan. Kukapa meistä koiraharrastajista ei olisi joskus jännittämisen tunnetta itsessään tunnistanut? Koiraharrastukseen kun kuuluu aika usein itsensä voittaminen ja kokeissa/kisoissa käyminen. Eläimen kanssa kisaaminen on aina jollakin tavalla jännittävää, koska hyvinkään koulutettu koira ei käyttäydy koskaan ihan samalla tavalla. Tietenkin lähdetään siitä, että kaikki menee hyvin. Suuremmat mahdollisuudet on onnistua kun kokeisiin mennään noin ylipäätään vasta kun ollaan valmiita. Koirakolla on edes realistiset mahdollisuudet onnistua ja yltää haluttuun tavoitteeseen ja -tulokseen. Rimaa ei pidä kuitenkaan liian korkeallekaan nostaa vaan olla itselle armollinen. Yllätyksiä voi silti tulla aina. Se miten me yllättäviin tilanteisiin suhtaudumme ja miten pääsemme yli odottamattomista tapahtumista/pettymyksistä on jokaiselle varmasti vähän erilainen prosessi. Jotkut masentuvat vastoinkäymisistä. Kärjistetysti - ei ikinä enää. Jotkut taas sisuuntuvat ja tekevät töitä entistä enemmän. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. On vaan treenattava lisää, jotta saavutetaan haluttu tavoite. Silti mukaan ei saa tulla yhtään ryppyotsaisuutta kun työskennellään yhdessä eläimen kanssa, vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. Koira vaistoaa kyllä kireydet ja ohjaajan luomat paineet. Hommassa pitää säilyä aina yhdessä tekemisenn ilo, vaikka edistymistä ei tapahdu nopeasti. Asioiden korjaaminen kun on yleensä työläämpää kuin mitä uuden asian opettaminen. Yleensä tehty työ kuitenkin lopulta palkitsee tekijänsä. Näin ainakin itse jaksan uskoa. Tulee se kovasti kaivattu onnistuminen ja sen jälkeen voi sanoa, että fiilikset ovat aika huikeat. Kaikki työ ja tekeminen on ollut sen arvoista.

Kisatilanteessa pyrin siihen, että oltaisiin mahdollisimman hyvä teami koiran kanssa. Koiraa pitää koko ajan tukea, eikä se saisi jäädä koskaan tyhjän päälle ja yksin. Sille pitää luoda fiilis, että uskon siihen ja se osaa. Rauhallinen itsevarma ohjaaja kannattelee hyvin energistäkin koiraa.

Mooren kanssa tavoitteeksi muodostui aika pian Suomen Jäljestämisvalion arvon saavuttaminen. Lähtökohtaisesti tilanne ei ollut kovinkaan helppo. Moore oli lajissa rotunsa ainoa edustaja, eikä yksikään skotti ollut käynyt aiemmin mejäkokeissa. Kaikki koirakirjat väittivät, että skotlanninterrieri on vaan näyttely- ja seurakoira. Ei sen kanssa kuulu harrastaa. Itselläni oli kuitenkin omassa päässä hyvin vahva usko Mooren osaamiseen. Se vaati paljon töitä, mutta ennen kaikkea ihan hirmuisen paljon uskoa asiaan. Ei voi sanoin edes kuvata sitä tunneta mikä seurasi onnistumisesta. Monelle kuitenkin saattaa tulla jopa esteeksi kaikelle kisaamiselle kova jännittäminen. Kaikki eivät ole kylmähermoisia ja hyviä koetilanteissa. Itsekään en sitä ole.

Ensimmäinen ns. virallinen kokeeni oli mejäkoe. Koe jännitti niin pirusti, että oli vaikea olla. Ei voinut syödä mitään ja vatsa oli koetta ennen sekaisin. Tuskan hikeä pukkasi. Onneksi mejässä ei tarvitse kuin kulkea koiran perässä, eikä oikeastaan mitään ole tehtävissä siinä vaiheessa kun koe alkaa. Selvisin pirunmoisesta jännityksestä ja saatiin jopa ensimmäinen tulos. Onni oli, että Moorea ei ole koskaan minun jännittämiseni koskettanut millään tavalla kuten ei muutkaan ympäristötekijät. Sillä (toisin kuin minulla) on vahva hermorakenne ja siinä mielessä sen kanssa oli helppo käydä kokeissa. Sitten tuli paljon lisää muita mejäkokeita. Toinen koe oli jo helpompi jännityksen kannalta, kolmas vielä helpompi. Koe kokeelta jännitys alkoi pikku hiljaa laimentua. Lopuksi lakkasin ihan kokonaan jännittämästä mejäkokeita ja aloin jopa nauttia niistä! Tulosten saavuttaminen tuotti suurta mielihyvää ja oli luonnollisesti hyvin palkitsevaa.

Ensimmäinen agilityn möllirata Romeon kanssa oli hirveä. Oli vaan sellainen tunne, että kaikki vaan katsovat miten olen radalla tumpelo ja kömpelö. Kukaan ei varmasti katso edes koiraa vaan kaikki katsovat minua. MINUA! Ensimmäinen virallinen startti vielä aika samoilla fiiliksillä. Lisää rutiinia tuli vaan lisää kisaamalla. Jännitys väheni joka startin myötä ja lopulta alkoi olla yhä helpompaa keskittyä pelkästään koiran ohjaamiseen. Ei tarvinnut ajatella enää sitä mitä katsojat ajattelevat. Nykyään näen radalla ainoastaan esteet ja Myyn. Mietin tulevia ohjauskuvioita ja koiran juoksulinjoja. Katselen ehkä radalla ennen olevia koirakoita. Mikä toimii, mikä ei... Mikä voisi sopia Myyllekin. Pystyn sulkemaan muun ympäristön jo kokonaan pois. Joskus saattaa vähän häiritä se, että joku tulee juttelemaan juuri ennen radalle menoa kun mielessäni pyrin vaan keskittymään suoritukseen.

Bh oli kertakaikkisen pyörryttävä kokemus molempien paimenten kanssa. Jännitti etukäteen ihan pirusti. Olo oli kireä ja väsynyt jo viikkoa ennen koetta ja kaikkinensa oli hirveät fiilikset enimmän aikaa. Ei tullut onneksi mieleenikään hinkata enää mitään viime hetken juttuja tuossa mielentilassa. Beehoo on jotenkin paljon pahempi jännityksen aiheuttaja kuin mitä myöhemmin pk-kokeet. Onneksi. Jännitys helpottui jotenkin kummallisesti heti kun pääsi tekemään sitä ikävän pitkää seuraakaaviota. Pääsi laskemaan askeleita jännittämisen sijaan. Bh:ssa onnistuminen toi valtavan hyvänolon tunteen ja vastaavasti epäonnistuminen pahan olon tunteen! Onnistuminen toi halun yrittää lisää. Mennä eteenpäin. Epäonnistuminen sai Romeon "pk-uran" loppumaan siihen paikkaan. Myös hakukokeissa onnistuminen ykköstuloksella oli itsetuntoa kohottava ja hieno asia. Sain koottua itseni, pidettyä jännityksen kurissa ja keskityin tekemään. Osaan kouluttaa pk-koiraa edes jollain tavoin ja nyt muutkin sen tietävät. Eikö niin? Sitten taas pudotus. Kaksi koetta ilman tulosta. Koira osaa kyllä ja saa kehuja, mutta ohjaaja vääntää kaiken huonoksi. Osaanko yhtään mitään sittenkään? Taas tarvitaan sitä sisuuntumista ja paljon on työtä tehtävänä. Koirista vielä sen verran, että Romeon kanssa jännittäminen oli aivan erilaista kuin mitä se on ollut koskaan Myyn kanssa. Tokossa esim. tiesin, että Romeo pysyy paikkamakuussa varmasti, mutta yhtä varmasti tiesin, ettei se kestä toisia koiria, jotka tulevat sen iholle kun se on paikkamakuussa. Myy on iloinen tättähäärä joka ei syö ketään, mutta sen energisyys on taas sitä luokkaa, että sitäkin joutuu jännittämään, mutta eri tavalla.

Oikeastaan parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että pikku hiljaa kisajännitys tuntuu jääneen matkan varrelle! Rutiinia ja tietynlaista varmuutta tulee jokaisen kisan/kokeen myötä. Enää en jännitä kisoja läheskään niin paljoa kuin mitä vielä vuotta aiemmin. Olen alkanut pitämään jollain tavalla jopa kisaamisesta ja siihen kuuluvasta jännittävästä tunnelmasta. Jännittämisen kanssa pärjään jo hyvin. Se on epämukava tunne ennen koetta, mutta ihan hallittavissa oleva tunne. Jännitys laimenee heti kun pääsee tekemään asioista. Odotus ennen kisaa on ikävää, mutta sen kestää kyllä. H. sanookin, että pidän omaa kauhuntasapainoani koko ajan yllä. Heti olen katselemassa uusia kokeita ja väsäämässä uutta ilmoa kun olen edellisestä jännityksestä selvinnyt. Ehkä tässä auttaa vähän myös perusluonnekin. Tykkään heittäytyä asioihin, vaikka jännitänkin. Töissä olen usein juontotehtävissä, heittäydyn helposti erilaisiin pieniin näytelmärooleihin, eikä yleisön edessä oleminen ole ollut koskaan itselleni sinällään vaikeaa. Varsinkaan kun olen ilman koiraa.

Jotenkin toivoisin tällä kirjoituksella luovani toivoa teihin muihin "kanssa jännittäjiin" , että jännityksestä huolimatta kannattaa voittaa itsensä ja mennä kisaamaan. Ainakin jos vähänkään mieli tekee. Onnistumisen tunne on sanoinkuvaamattoman hyvä ja antaa paljon. Epäonnistumista peläten ei kannata kilpailemista ja kokeissa käyntiä hylätä. Pettymyksiä tulee kaikille silloin tällöin. Jalostustietojärjestelmän ei tarvitse olla ihan kupruton, eikä viiden onnistumisen suora. Yleensähän se on myös niin, että he eniten arvostelevat, jotka eivät itse uskalla. :)

Pitkästä aikaa hakutreeneissä

Kahdet hakukokeet melko lailla peräkkäin ilman, että välissä on vedetty yksiäkään hakutreenejä... Lauantaina tehtiin kivat palauttavat treenit irtorullilla ja näytöltä suorapalkka. Maalimiehet leikittivät aina keskilinjalle asti. Myy oli selvästi tästä hyvin innoissaan. Näytöille annoin juosta liina perässä. Irtorullilla mennään nyt siksi, että Myy saisi vielä lisää tarkkuutta piilojen tarkastamiseen, eikä voi ilmaista tyhjiä umppareita, joissa on edellisellä koiralla ollut maalimies. Kuumia piiloja voi tulla siis kokeissakin, (kuten meille kokeessa kävi) jos tuuli on suotuisa suoraan alueelta päin ja koira nappaa jo etukulmasta kaukana alueella olevasta maalimiehestä hajun. Mitään eroa ei näkynyt siinä, että koira työskenteli pitkän tauon jälkeen irtorullilla. Otti maalimiesten mukaan rullat hyvin määrätietoisesti ja toi joka kerta perille asti. Taidetaan ajaa lopputalvi irtorullilla ja katsotaan, josko tarkentaa näin paremmin piiloja jatkossa.

Myyn rata oli seuraavanlainen. Etukulmiin löydöt. Tarkisti nopeasti oikean etukulman tyhjän umpparin jatkaen sitten etsimistä. Hyvä löytö avopiilosta ja hieno näyttö päälle. Toinen etukulma myös suora ja hyvä löytö näyttöineen. Oikealle puolelle aikalailla täydellinen tyhjä, suora ja upposi syvälle. Pääsin kehumaan tästä ja palkkasin. Vasemmalta umpparista hyvä löytö näyttöineen. Oikealle tyhjä, joka ei ollut ihan niin mallikas kuin eka tyhjä. Alkuun tuli pientä pyörimistä, jonka jälkeen kuitenkin upposi riittävän syvälle. Lopuksi löytö suoraan umpparin (kuuma piilo) takaa. Oli tarkistanut nopeasti myös piilon ennen maalimiehen löytämistä. Näytölle lujaa umpparin ohi. Aika talviset treenit. Toivotaan, että ilmat vielä tästä lämpenevät, jotta hakukausi vielä jatkuu.

Puhelimesta löytyikin sitten L:n keskiviikon Jatpailurata ja kertomani vitosen sijaan hylkyhän tuolta radalta tuli. Hieno rata kuitenkin!

Karvosen Tiinan kuvat!

Karvosen Tiina kuvasi syksyllä Jatin (Jyväskylän Agility Team Ry) koiria ja tuore kolkkiluokkalainenkin pääsi malliksi. :) Hienoja kuvia. Kiitos Tiina! 

Lokakuu kahlattu..

Syksyä mennään, kelloja on käännetty ja pimeys yrittää väkisinkin nujertaa. Jos ei muuta niin se ainakin väsyttää! Uupumusta vastaan taistelen säännöllisillä, hyvin reippailla aamulenkeillä otsalamppujen valossa. Metsälenkkejä tehdään muutenkin aina kun vaan aika sallii. Metsä on kyllä uskomattoman voimauttava paikka. Vaikka kuinka väsyneenä sinne lähtee, takaisin tulee aina virkistyneenä. Välillä pitää sitten saada myös käpertyä sohvalla ja katsella hömppää telkkarista... ja nukkua. On tämä vuodenaika vaan jotenkin aika raskas. Onneksi tuo kevyt lumikin tuo edes vähän valoa.

Viime kerran agin ohjatuissa pääteema meille oli tehdä suljettuun kulmaan itsenäiset kepit. Kepit käskyllä Myy ei lähtenyt hakemaan hyvin keppejä, joten alku varsin oli vähän hankalaa. Menemene-kehotus tuotti parempaa tulosta ja lopulta saatiin pari kivaa irtoamista... Itsenäisesti ei olla käyty hallilla harkkaamassa nyt ollenkaan, koska en vaan ole jaksanut.

L. kävi keskiviikkona Myyn kanssa Jatpailujen möllimestaruuskisoissa "tuhlaamassa" palkinnoksi saamansa lahjakortin. Olin itse kisassa ratatyöntekijänä ja oletin, että mölleillä on kisassa jonkinlainen putkiralli... No ei ollut. Puomi ja A roudattiin myös radalle ja radasta rakentui ihan kunnollinen agilityrata. Hetken mietin, että voiko kokematon ohjaaja ohjata myös kontaktit, mutta koska rata näytti muuten hyvin simppeliltä - päätin, että menkööt. Ekalta radalta 15 vp. Ohjaus vähän myöhästyi parissa kohtaa. Uusinta rata oli hieno ja siitä parivaljakko selvisi viidellä virhepisteellä. Hyvät iltarilluttelut molemmille.

Kikkarilla ajelut ym. mukavat aktiviteetit ovat jääneet ihan liian vähäiseksi tänä syksynä, vaikka kuiva syksy olisi ollutkin ihanteellista aikaa ajelulle. Lokakuu on ollut kalenterin osalta täynnä kaikenlaisia menoja. Mukaan on mahtunut kahdet hakukokeet, yhdet agikisat, agin työvelvoitteen tekeminen ja yhdet sulanmaan vetokisatkin, jossa toimin ajanottajan sihteerinä. Vetokisat olivat kyllä varsin mielenkiintoiset ja voi hyvinkin olla, että ensi vuonna kokeillaan harrastelijoiden kikkariluokkaa Myyn kanssa. Kiva oli nähdä hyvin onnellisia koiria, jotka saivat tehdä juuri sitä mistä ne eniten pitävät.

Viime sunnuntaina kaivettiin omakin kikkari viimeinkin esiin varastosta ja käytiin huristamassa Myyn kanssa kympin lenkki. Mentiin rauhassa ja nautiskellen. :) Ehkä tässä päästään vielä ajelemaan kunhan sää taas lämpenee.